Vesa Puuronen
Jotain minusta
Julkaisut
Curriculum vitae
 
Tutkimus
Politiikka
Poliittinen toimintani
Kommentteja valtakunnan
poliiikasta
Kommentteja maailman-
politiikasta
Blogi

takaisin aihelistaan >

Venäläiset elokuvat uuden Venäjän kuvana
9.11.2008

Kuva elokuvasta Terra Nova,
Uusi maa.


Joensuussa järjestettiin Venäjän ystävien ja muiden elokuvien ystävien voimin Kino Lokakuu (5-8.11) eli venäläisen elokuvan minifestivaali, Tarjolla on noin kymmenen uutta venäläistä elokuvaa. Pääsin katsomaan niistä viittä.

Ensimmäinen elokuva Alaksandra (ohj. Aleksandr Sokurov, 2008) oli tarina isoäidistä, joka meni Tsetseniaan katsomaan siellä sotivaa tyttären poikaansa. Filmi oli tosi hieno ja sydämeen käypä. Osoitti että venäläisillä elokuvan tekijöillä on edelleenkin tallella taito sanoa asioita syvällisesti, vähäeleisesti ja sortumatta mihinkään räiskintään ja muuhun joutavanpäiväiseen toimintaan. Sodan julmuus tuli esille riittävän hyvin ilman verta ja suolenpätkiäkin.

Toinen elokuva oli minusta huonompi, nimeltään Muslimi (ohj. Vladimir Khotinenko, 1995) . Se kertoi Afganistassa sotineesta nuoresta miehestä, joka joutui vangiksi ja kääntyi vankeudessa muslimiksi. Elokuvassa kuvattiin niitä ristiriitoja, joita hänen paluunsa pieneen maalaiskylään vanhan äitinsä ja itsensä tärviölle juoneen isonveljen luokse aiheutti. Aihe oli hyvä ja paljon elokuvassa oli hyvääkin mutta jotenkin varsinkin loppuratkaisun jälkeen tuntui siltä, että enemmänkin asiasta olisi voinut saada irti. Muutamissa venäläisissä, sinänsä hyvissä elokuvissa on ollut samanlainen. epäuskottava Deux ex machina (jumala koneesta) loppu, jossa joku ihme tai Jeesus (tai sianpää kuten tässä elokuvassa) sotkeutuu asioihin ja olevinaan ratkaisee ongelmat. Deux ex machina oli muistaakseni keskiajalla tai sen jälkeen teatterintekijöiden tapa ratkaista näytelmän ongelmat, joihon ei muuten ratkaisua löytynyt. Tuolloin jumala tosiaankin tuli koneesta, eli jostakin ylhäältä laskettiin näyttämölle jumalolento, joka ratkoi ongelmat ja häipyi pois. Muslimin lisäksi samaa keinoa käytettiin venäläisessä Straffpataljon, Rangaistuspatalojoona tv-elokuvassa (sarjaelokuvassa), joka näytettiin joku aika sitten Suomen TV:ssä. Neuvostoaikana elokuvien ongelmat ratkaisi joko kollektiivinen joukkovoima tai sankarilliset yksilöt, yleensä työväenluokan sankarit ja sankarittaret. Nyt kapitalistisen Venäjän aikana se kai ei käy päinsä. Ja niinpä sitten on otettu jumalat avuksi. Kyseessä voi ajatella olevan myös heijastus syvällisemmästä maailmankatsomuksellisesta murroksesta, joka tarkoittaa venäläisen intellektuellien siirtymistä ortodoksisen kirkon helmoihin. Poliitikot ainakin, mukaan lukien Putin ja Medvedjev näyttäytyvät mielellään uskonnollisissa tilaisuuksissa ja voivat tietysti olla jopa rehellisesti uskovia.

Torstaina kävin katsomassa tieteiselokuva Rumat joutsenet (ohj. Kostantin Lopushanski 2006), joka kertoi paikkakunnasta, jonne oli tullut ulkoavaruuden väkeä. Kaupungissa satoi koko ajan, olot olivat kurjat. Ehkä kaupungin ylenpalttinen kurjuus heijasti kurjuutta, mitä Venäjällä on muutenkin riittämiin. Tarina sinänsä ei ollut kaksinen. Armeija piiritti lopuksi alueen, sinne jääneet evakuoitiin ja sitten koko paikka ammuttiin taivaan tuuliin (vai ammuttiinki, niinhän siinä ainakin suunniteltiin). Kiinnostavinta koko jutussa oli paitsi ympäristön, kurjuuden ja ahdistuksen kuvaaminen myös se, että ulkovaruuden oliot olivat muuttaneet koululaiset hyvin viisaiksi, he kyseenalaistivat kaikkia aikuisten sanomisia ja tekemisiä. Ei tämä mikään loistava elokuva ollut tarinaltaan tai "sanomaltaan" mutta näyttelijät olivat hyviä ja elokuvana juttu toimi.

Perjantaina katsoin elokuvan nimeltään Sukunimi (ohj. Stanislav Mitin 2006), joka alkoi siitä, että naimissa oleva pariskunta yritti vuosikausia saada lasta mutta ei onnistunut. Sitten kuitenkin, kun toivo oli jo melkein loppunut, vaimo tuli raskaaksi. Mies oli onnesta mykkyrässä niin pitkään, kunnes vaimon jo synnytettyä ilmeni, että hän ei ollutkaan isä. Mutta kun lapsi (poika) tuli äitinsä kanssa kotiin, vaimo sairastui ja joutui sairaalaan ja mies hoiti lasta ja tykästyi siihen suuresti. Myös biologinen isä olisi halunnut tavata lastaan mutta tämä ensimmäinen, sosiaalinen isä ei hyväksynyt sitä. Elokuvan kehyskertomuksena oli kun poika - vartuttuaan nuoreksi mieheksi biologisen isänsä ja tämän kanssa yhteen menneen äitinsä kanssa - tulee tapaamaan isäänsä ja isä muistelee isyyttänsä. Tämä elokuva oli parempi kuin 90 prosenttia Suomen TV:n esittämistä filmeistä. Teema oli minusta hyvä. Venäjällä on tuhansia tai kymmeniä tuhansia lapsia, jotka ovat menettäneet isänsä ja isiä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Myös suomalaisia katsojia tämä elokuva varmasti koskettaa. Näyttelijätkin oli kelvollisia. Varsinkin pääosan esittäjä, mies joka luuli olevansa isä, ja olikin.

Lauantauisen filmin nimi oli Uusi maa (ohj. Aleksandr Melnik, 2008), joka kertoi maailmasta v 2013, jolloin kuolemanrangaistus oli lakkautettu. Tuolloin keksittiin, että sarjamurhaajat yms. vaaralliset rikolliset viedään jonnekin napapiirin takana olevalle saarelle ja jätetään sinne selviämään, miten parhaaksi katsovat. Filmi oli aika kuvottava, itse asiassa niin kuvottavia kuvia, kaulankatkomisia ja ihmisten pilkkomista en ole usein nähnyt. Väkivalta vaikutti itsetarkoitukselliselta, mutta toisaalta, jos kiinnitti huomiota yhteisöön, jonka vangit muodostivat niin voisi melkein ajatella, että filmi kuvasi nyky-yhteiskuntaa. Vangit perustivat saarelle vankilan, mitäpä muutakaan, ja koska ruokaa ei ollut tarpeeksi joka päivä syötiin yksi vanki. Syötävä valittiin kilpajuoksulla: hitain syödään. Tulipa vain mieleen tämän meidän Suomenkin yksi iskulause: nopeat syövät hitaat. Sama iskulause kuvaa myös kapitalistista Venäjää. Tässä elokuvassa se oli toteutettu realistisesti. Ehkäpä tästä näkökulmasta myös elokuvan kuvottavuus saa perustelunsa. Yltiökapitalismi, jota Suomessa ja Venäjällä toteutetaan polkee jalkoihinsa heikommat, eihän heitä konkreettisesti tapeta ja syödä mutta pikkuhiljaa murretaan ihmisinä. Mutta en silti suosittelisi tätä filmiä, en ainakaan jos parempiakin olisi tarjolla,

Venäläiset osaavat tehdä elokuvia. Kunpa he saisivat niihin mukaan sen sydämellisyyden ja syvähenkisyyden, mikä oli aikaisemmin heille tyypillistä. Joka tapauksessa on hyvä, että joku tekee elokuvia ja yrittää käsitellä niissä asioita, joista ei muuten tule tolkkua. Se ensimmäinen filmi, Aleksandra, oli ehdottomasti paras.

Kiitos järjestäjille.

Vesa Puuronen