Vesa Puuronen
Jotain minusta
Julkaisut
Curriculum vitae
Nettirikoksen uhrina
Tutkimus
Politiikka
Poliittinen toimintani
Kommentteja valtakunnan
poliiikasta
Kommentteja maailman-
politiikasta
Blogi

takaisin julkaisun Tappavat aatteet sisällysluetteloon>
Vesa Puuronen

2 AATTEET HISTORIANTUTKIMUKSESSA

Historiantutkijat esittävät työnsä tulokset erilaisiin historiankäsityksiin perustuvina kertomuksina. Kirkkoisä Augustinus (354-430) kuvasi ennaltamääräytymisopissaan historian hyvän (jumalan valtakunnan, Civitas dei) ja pahan (paholaisen valtakunnan, Civitas diapoli) taisteluksi. Augustinuksen mukaan historialla on päämäärä, johon kaitselmus sitä ohjaa. (Aspelin 1995, 174, ks. myös Korkman 1998, 11). Valistusajalla uskonnollisen historiankäsityksen liikkeelle panevat voimat Kaitselmus ja Jumala korvattiin järjelle. Saksalaisfilosofi Immanuel Kantin mukaan historiaa ohjaa luonnon salattu suunnitelma, eräänlainen maallistettu kaitselmus. Kant määritti maailmanhistorian lopulliseksi päämääräksi ihmiskunnan yhdistymisen koko maailman kattavaksi oikeusyhteisöksi. Ihmiset ovat vastuussa siitä, että kasvattavat itseään ja kulkevat järjen ohjaamana vapauteen ja edistykseen.. Hegelin idealistisessa filosofiassa historia käsitettiin hengen tai järjen työksi, joka etenee vastakohtien taistelun kautta. Tässä työssä tärkeitä välikappaleita olivat ymmärrettävästi filosofit. Augustinuksen käsitys historiasta vastakkaisten voimien taisteluna on jatkunut hegeliläisyyden ja materialistisen filosofian yhdistelmänä syntyneessä marxismissa, jonka historiankäsitys perustuu ajatukseen, että taloudellisen kehityksen synnyttämät ristiriidat vievät historiaa eteenpäin (Marx - Engels epv./1848, 95-104, Aspelin mt., 175-176, Korkman mt., 12-13).

Karl Popper (1974) on kritisoinut kommunismia ja fasismia historistisina oppeina. Popperin mukaan historismin varhaisin muoto on oppi valitusta kansasta, jonka jumala on asettanut toimimaan oman tahtonsa mukaisesti ja lopulta perimään maan. Kommunismissa valittu kansa on korvattu valitulla yhteiskuntaluokalla ja fasismissa valitulla rodulla. Näihin myöhempiin historismin versioihin fasismiin ja kommunismiin sisältyy oppi historiallisen kehityksen lainmukaisuudesta tai väistämättömyydestä ja luottamus siihen, että jos nämä lainmukaisuudet löydetään, pystytään yhteiskunnan tulevaisuus ja ihmiskunnan kohtalo ennustamaan. (Popper 1974, 32-34). Popperin kritiikki lähtee liikkeelle antiikin filosofeista ja päätyy Hegelin historianfilosofiaan, jota hän pitää sekä fasismin että kommunismin välittömänä edeltäjänä. Tässä tekstissä ei uppouduta syvälle filosofian historiaan fasistisen ja kommunistisen ideologian kritisoimiseksi vaan pyritään löytämään tietyistä ideologioiden keskeisistä teksteistä sisällöllisiä ja retorisia yhtäläisyyksiä ja ulottaa analyysin fasismin ja stalinismin lisäksi länsimaiden johtavaan ideologiaan bushilaiseen uuskonservatiivisuuteen.

Stalin, Hitler ja George W. Bush ovat historianfilosofialtaan kirkkoisä Augustinuksen opetuslapsia. Heille historia on hyvän ja pahan taistelukenttä. Stalinille pahaa edustavat porvarillisten riistäjäluokkien edustajat ja hyvää työväenluokka ja sen johtava voima kommunistinen puolue. Hitlerille juutalaiset olivat pahan inkarnaatioita ja arjalaiset taas edustivat hyvää ja edistystä, Bushille kansainväliset terroristit, Irak ja sen johtaja Hussein edustavat pahaa ja USA sekä sen liittolaiset hyvää. Stalinin, Hitlerin ja George W. Bushin aatteet ovat hegemonisia diskursseja. Niitä on mahdollista tarkastella retoriikan ja argumentaatioanalyysin tarjoamin välinein.

Historiantutkimuksen metodologia ja metafysiikka ovat viime vuosikymmeninä saaneet vaikutteita yhteiskuntatieteissäkin tapahtuneesta konstruktionistisesta, lingvistisestä käänteestä, jonka myötä diskursseihin, kieleen, puheeseen, retoriikkaan ja argumentaatioon on alettu kiinnittää kasvavassa määrin huomiota. Aatteet voidaan käsittää näkökulmasta riippuen ideologioiksi, diskursseiksi, kertomuksiksi tai tarinoiksi. Merkittävimpiä historiantutkimuksen kohtaamia haasteita on myös ehdotus uudeksi ihmiskäsitykseksi, jota erityisesti psykohistorioitsijat ovat nostaneet esille. Psykohistoria haastaa historiantutkimuksen rationaalisen ihmiskäsityksen lähtemällä liikkeelle oletuksesta, että ihmisten ja ihmisryhmien historiallisen toiminnan selittämiseksi on tutkittava heidän lapsuuden kokemuksiaan, tiedostamattomia vaikuttamia ja tunteita (psykohistoriasta ks. Cocks & Crosby 1987, Demause 2002, Siltala 2001 ja Szaluta 1999). Seuraavaksi tarkastellaan lyhyesti erilaisia historiankäsityksiä ja -selityksiä ja erityisesti aatteiden asemaa historianselityksissä.

Joidenkin historiankäsitysten tarjoamissa historian selityksissä aatteille on annettu keskeinen asema, toisten käsitysten mukaan aatteet ovat toisarvoisia tekijöitä. Hegeliläisittäin maailmanhistoria on hengen, aatteen tai ideoiden itsetiedostusprosessin tulosta. Henki ymmärrettynä aatteeksi tai ideologiaksi kehittyy omalakisesti. Ihmiset ja heidän luomansa yhteiskunnat ovat hengen itsekehityksen välikappaleita. Myös marxilaisessa historiankäsityksessä aatteita pidetään keskeisinä historiaa selitettäessä, kuitenkin siten, että aatteesta (tarkemmin teoriasta, ks. Marx 1844) voi tulla materiaalinen voima vasta, kun kansanjoukot omaksuvat sen ja alkavat toimia sen mukaisesti. Aatteet, kuten marxismi, eivät tee historiaa. Marxismi on kuitenkin välttämätöntä, jotta työväenluokka saavuttaisi tietoisuuden itsestään ja voisi toimia historiallisen tilanteen vaatimalla tavalla.

Ekonomistisissa historiankäsityksissä historian tapahtumat ja toimijoiden toiminta palautetaan makrotason taloudellisiin, yhteiskunnan rakenteisiin liittyvät seikkoihin ja intresseihin. Historiallinen materialismi on marxilainen, ekonomistinen historiankäsitys, jonka näkökulmasta kaikki historian tapahtumat johtuvat pohjimmiltaan taloudellisista tekijöistä ja intresseistä. Esimerkiksi ristiretkien takana nähdään eurooppalaisten hallitsijoiden mauste- ja muihin kauppareitteihin liittyvät intressit. Fasismi esitetään erityiseksi monopolikapitalismin muodoksi. Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon vuonna 1941 voidaan selittää saksalaisten suuryritysten raaka-aineiden ja työvoiman tarpeella. Sosialismin romahdus voidaan selittää sosialistisen suunnitelmatalouden sisäisten ristiriitojen ja ongelmien avulla tai viitaten siihen, että sosialistinen talousjärjestelmä hävisi kylmän sodan, koska se ei pystynyt kantamaan valtavan asevarustelukilpailun taakkaa. Syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat voidaan nähdä seuraukseksi läntisten valtojen pitkäaikaisesta taloudellisesta ylivallasta Lähi-idän öljyntuotantoalueilla, mikä on ylläpitänyt alueen sosiaalista epätasa-arvoa tukiessaan valtioiden harvanvaltaisia johtajia, ja synnyttänyt ja voimistanut epäoikeudenmukaisuutta sekä voimattomuuden tuntemuksia ja johtanut terroritekoihin.

Deterministissä historian selityksissä historian toimijoiden katsotaan toimivan joidenkin ulkopuolisten voimien, kuten aatteiden, taloudellisten intressien, poliittisten valtapyrkimysten tai patriarkaalisen sukupuolijärjestelmän määrittäminä. Teleologisissa historianselityksissä lähdetään siitä, että joku ihmisten vaikutusvallan ulottumattomissa oleva taho (jumala, maailmanhenki tai historian lainmukaisuus) on asettanut historialle tietyn suunnan tai tarkoituksen, jota voidaan käyttää yksittäisten tapahtumien selittäjinä. (ks. esimerkiksi Kalela 2000, 112-114). Usein historian selityksissä aatteisiin ja talouteen yhdistetään poliittiseen valtaan liittyvät tekijät tai viitataan historian henkilöiden sosiaalisiin, kansallisiin, uskonnollisiin tai etnisiin ominaisuuksiin ja ristiriitoihin. Nämäkin selitykset ovat problemaattisia, koska historian tapahtumia selitetään ihmisten ulkopuolisilla syillä sen sijaan, että pyrittäisiin ymmärtämään heidän sisäisiä motiivejaan. Tällainen selittäminen perustuu mekanistiseen ihmiskuvaan, joka lähtee siitä, että toimijat lähes pelkästään reagoivat kulttuurisiin, taloudellisiin, poliittisiin tai aatteellisiin ärsykkeisiin ilman, että heillä itsellään olisi mahdollisuutta oman harkintansa, älynsä ja kykyjensä nojalla vaikuttaa siihen miten toimivat.

Tämä käsillä oleva teos perustuu historiankäsitykseen, jonka mukaan historiaa tekevät ihmiset, joilla on moraalisia, poliittisia, ihmiskuvaan ja historian ymmärtämiseen liittyviä ideoita ja ihanteita ja jotka toimivat ihanteidensa puolesta. Ihmiset tekevät historiaa valtioiden johtajina, keskitysleirien vartijoina, teloittajina, sotilaina, ammustehtaiden työntekijöinä tai kokkeina, kätilöinä ja kotiäiteinä. Tästä näkökulmasta esimerkiksi ristiretket tehtiin, koska kristinuskoon uskovat hallitsijat ja sotajoukot löysivät uskonnollisista ajatuksista ja ihanteista perustelut pyrkimykselle palauttaa APyhä maa@ muslimeilta kristityille. Hitlerin johtama hyökkäys Neuvostoliittoon perusteltiin vihalla juutalaisia ja heidän luomakseen väitettyä bolsevismia kohtaan. Toisen maailman sodan tulosta voidaan selittää sillä, että voittajien ihanteet olivat ylevämpiä kuin kasallissosialistisen, Italian fasistien tai Japanin militarististien ihanteet. Kamputseassa 1970- ja 1980-luvuilla tapahtuneita kansanmurhia voi selittää maata tuolloin hallinneen puoleen maolaisella ideologialla, jonka perusteella pyrittiin luomaan luokaton yhteiskunta tuhoamalla kaupunkilaiset ja sivistyneistön jäsenet (ks. Glover 2003). Neuvostoliiton ja Euroopan sosialististen maiden romahdusta on selitetty marxilaisleniniläiseen ideologian kelvottomuudella länsimaiseen ideologiaan verrattuna. Syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuja taas on selitetty islamilaisella pyhän sodan ideologialla ja vihalla, jota tunnetaan Yhdysvaltoja kohtaan. Ja Irakin sotaa (Operation Iraqi Freedom) selitetään vapauden tuomisella Irakin kansalle.

Miten, millä metodeilla tutkia historiaa aatteiden näkökulmasta? Ihmistieteissä tapahtunut lingvistisen käänne, joka on yhteiskuntatieteissä tuonut etualalle uusia tutkimussuuntauksia kuten diskurssianalyysin (Jokinen - Juhila - Suoninen 1993, 1999), retoriikan (Palonen 1997, Palonen - Summa toim. 1996, Perelman 1996), semantiikan (Sulkunen ja Törrönen, toim. 1997) ja argumentaatioanalyysin (Kakkuri-Knuuttila 1998) on vaikuttanut myös historiantutkimukseen. Tämä ei ole ihme, sillä historiantutkimuksen aineistot ovat lähes aina tekstejä ja tutkimusten tulokset ilmaistaan enimmäkseen kielen käsitteiden välityksellä, kuten muissakin tieteissä. Yhteiskuntatieteilijöistä suuri osa uskoo nykyään konstruktionistisesti, että yhteiskunta on olemassa ja esitettävissä vain kielen kautta. Konstruktionismin tieto-opillisen perusajatuksen, joka kuuluu: yhteiskunnallisia ilmiöitä ei voi tutkia eikä niistä voi kirjoittaa muuten kuin kielen käsitteillä, perusteella väitetään, että yhteiskunta ja siihen kuuluvat empiiriset ilmiöt ovat kieltä, eivätkä mitään muuta.

Historiantutkimuksessa lingvistisen käänteen tuloksena on tehty tutkimuksia, joissa aatteita tutkitaan puhuttuina, kirjoitettuina ja vaikuttavina diskursseina (esim. Ehrnrooth 1992), tai joissa huomio kiinnitetään johtavien poliitikkojen puheisiin (Kuusisto 1998). Jari Ehrnrooth käyttää diskurssianalyyttistä lähestymistapaa kuvatessaan, miten marxilaiset vallankumousopit ruumiillistuivat historiallisiksi voimiksi vuosien 1905 ja1914 välisenä aikana Suomessa. Ehrnrooth tutkii diskursiivista vaikutusta, jonka hän määrittelee prosessiksi, jossa vastaanotetut sanat muuttuvat teoiksi. Ollakseen diskursiivisesti vaikuttava aatteen on täytettävä neljä ehtoa: sen on materialisoiduttava puheena tai tekstinä, löydettävä vaikutusvaltaisia kannattajia, muututtava toimintaohjeeksi tai eetokseksi ja aatteen herättämän sisäisen vaikutuksen, eetoksen, on muututtava ulkoiseksi toiminnaksi (Ehrnrooth mt., 21, 38-39, 42-43, 484). Aatteet, joita analysoin, täyttävät kaikki nämä ehdot, joten ne ovat diskursiivisesti vaikuttavia. Tutkimuksensa lopputuloksena Ehrnrooth toteaa, että sosialidemokraattisen aatteen vaikutus perustui sen yhtäläisyyteen kristillisen, Augustinuksen retorisen mallin kanssa: A...sosialismi merkitsi vain nimistön vaihtoa ja ikuisen kaipauksen kohteen siirtymistä tuonpuoleisesta tämän puoleiseen.@ (mt., 500). Myös Stalinin, Hitlerin ja Bushin ideologioissa konstruoidaan kaipauksen kohde, Stalinilla se on luokaton kommunistinen yhteiskunta, Hitlerillä arjalaisen rodun ylivaltaan pohjautuva germaaninen maailma ja Bushilla vapauden periaatteiden mukaan järjestetty turvallinen maailma.

Riikka Kuusiston (1998) tutkimuksessa on tarkasteltu esimerkiksi kelpaavalla tavalla läntisten suurvaltajohtajien kannanottoja Persianlahden ja Bosnian sotien yhteydessä. Kuusisto lähestyy kannanottoja retoriikka- ja argumentaatio-analyysin metodein tarinoina. Hän tarkastelee tarinoissa käytettyjä tapoja nimetä ja määritellä tapahtumat, tarinoiden juonia ja viholliskuvia sekä niissä tarjottuja toiminnan motiiveja. Lisäksi häntä kiinnostavat tarinoihin sisältyvät metaforat ja se, miksi ja miten länsijohtajat selittivät ja oikeuttivat konfliktien tapahtumia ja ratkaisujaan. Kuusisto tutkii myös sitä miksi tietynlaisilla tarinoilla oli vetovoimaa. Tutkimusvälineistöään Kuusisto kutsuu kannanottojen perustelu- ja suostuttelustrategioiden retoriseksi luennaksi. (Kuusisto 1998, 12).

Kuusiston mukaan poliittiset johtajat pyrkivät ulkopoliittisilla lausunnoilla luomaan symbolisia rajoja ja tuottamaan toinen vieraaksi, kuvittelemaan yhteisöjä ja legitimoimaan valta. Hänen mukaansa kyseessä on luova tarinankerronta ja identiteetin vahvistaminen. Näissä tarinoissa toinen on vieras, outo, ulkona, huolestuttava ja vaarallinen, me olemme tuttuja, turvallisia ja normaaleja. Toinen luodaan aktiivisesti uhaksi, jotta oman kansan ja valtion olemassaolo tulisi oikeutetuksi. Oma kansa esitetään yhtenäiseksi myyttisten identiteettikertomusten ja yhteisen historian avulla. Tarinat peittävät historialliset katkokset, sisäiset ristiriidat ja monimuotoisuuden sekä yhtäläisyydet toisten (kansojen) kanssa. Tarinoita ei kerrota pelkästään kriisitilanteissa vaan ne ovat osa arkipäivää ja voidaan tarvittaessa aktivoida aggressiiviseksi nationalismiksi. Kuusisto ottaa vahvan metafyysisen kannan, joka heijastelee laajemminkin yhteiskuntatieteilijöiden näkemyksiä. Hänen mielestään A... maailman tapahtumat ja toimijat luodaan meille niistä kertovassa kielessä; ne syntyvät kieltä käyttävien ihmisten muotoilemissa kertomuksissa ja tulkinnoissa ja (tai!) yksittäisissä irrallisissa elävissä diskursseissa.@ Kieli ikiaikaisine perinteineen ja muuttuvien sääntöineen on Kuusiston maailman luoja (mt., 13-14). Kuusisto toteaa Pekoseen (1991) viitaten myös, että ihminen kokee maailman käsitteinä, kuitenkin tavoilla, jotka kieli, sanat ja kulttuurin uskomukset ovat opettaneet, ehdollistaneet ja mahdollistaneet. Kielen käyttö on todellisuutta luovaa toimintaa. Kuusiston näkemys kielestä todellisuuden luojana on ainakin periaatteessa ristiriidassa sen näkemyksen kanssa että kielen käyttö loisi toimintaa tai että maailma luotaisiin maailmasta kertovassa kielessä. Tämä ristiriita tai epäselvyys voisi olla vältettävissä jos Kuusisto ottaisi huomioon Saussuren strukturalistisessa kielitieteessä tehdyn erottelun kielen (language) formaalisena järjestelmänä ja puheen (parole) kielenkäyttönä välille. Kuusisto tutkii nimenomaan kielenkäyttöä eikä kieltä formaalina järjestelmänä.

Kuusiston analyysivälineet ovat peräisin uudesta retoriikasta, joka tutkii keinoja, joilla jonkin tekstin (olipa teksti alunperin esitetty suullisesti tai kirjallisesti) tuottaja suostuttelee kuulijansa tai lukijansa, yleisönsä, luottamaan siihen mitä sanoo. Tarkastellessaan länsijohtajien kannanottoja Persianlahden sodasta hän erittelee ensin miten he nimeävät Persianlahden sodan ja mikä merkitys nimeämisellä on. Länsijohtajien oli nimettävä Hussein ja Irak uhkaaviksi ja pahoiksi ja sota oikeutetuksi ja selitettävä sota koko ihmiskunnan tulevaisuuden määrääväksi valinnaksi (mt., 45). Tällä tavalla Persianlahden sodasta tehtiin tarina, jolla oli alku ja loppu, toimijat, juoni ja tarkoitus. Tarkoitukseksi muotoutui uuden maailmanjärjestyksen luominen, jonka kiistattomana johtovaltiona tulisi USA:laisten käsitysten mukaan olemaan USA (mt., 49-51). Tarinassa länsivallat kirjoittivat tai puhuivat itselleen roolin sankareina, jotka pelastivat viattoman ja avuttoman kuninkaantyttären (Kuwait) pahan hirviön (Hussein ja Irak) kynsistä. (mt., 54-55). Saddam Hussein oli pahan ruumiillistuma, vihollisista vaarallisin, rikollisista paatunein, rajattoman viekas ja häikäilemätön, julma, uhkaava, hullu koira sekä vielä lisäksi kansainvälinen terroristi. (mt., 57-58). Saddam Husseinista luotu viholliskuva perusteli selkeän toimintasuunnitelman ja ratkaisun: hänelle ei voi antaa tuumaakaan periksi, neuvottelut ja ajan antaminen ovat itsepetosta ja Husseinin viattomien uhrien pilkkaamista. Tällaisen viholliskuvan luomisen jälkeen neuvotteluratkaisu oli mahdoton. (mt., 60-61).

Tarkastellessaan suurvaltajohtajien retorisia suostuttelustrategioita Kuusisto erottaa erilaiset puhujaäänet (me, minä). "Me" voi olla inklusiivinen tai eksklusiivinen. Käyttäessään "meitä" inklusiivisesti johtaja viittaa henkilökohtaiseen osallisuuteen ja sitoutumiseen, eksklusiivinen me taas antaa mahdollisuuden ilmaista solidaarisuutta ilman, että on aikomustakaan ryhtyä mihinkään konkreettiseen toimintaan. Kannanotoissa käytettiin passiivia erityisesti, kun esimerkiksi omien sotilaiden suorittamien iskujen uhreista kerrottaessa ei haluttu nimetä iskujen tekijää. Ihmisten tappamisella ylpeileminen ei kuulunut johtajien retoriikkaan. (mt., 86-87) Kuusisto analysoi lisäksi suurvaltajohtajien kannanottojen perustavia esisopimuksia, joiden pohjalta jotkut asiat esitettiin annettuina ja epäproblemaattisina. Esisopimukset koskivat asioita, joista johtajilla ja heidän yleisöllään oli lähtökohtaisesti jaettu käsitys. Esisopimusten lisäksi retoristen strategiat perustuvat kvasiloogisiin argumentteihin (vertailuja, todennäköisyysarvioita) (mt., 90), todellisuuden rakenteeseen perustuviin argumentteihin (assosiatiiviset ja dissosiatiiviset tekniikat, kausaalisuhteiden osoittamista, henkilön ja hänen tekojensa yhdistämistä) (mt., 93), motiiveihin (hierarkkinen järjestys, arvoitus, tappaminen) (mt., 100- 106), politiikan kielen loogisiin sääntöihin (mt., 107-117) ja metaforiin, joissa sota tai siitä kerrottu tarina rinnastuu satuihin, peleihin, liiketoimintaan, urheilukilpailuihin, murhenäytelmiin, painajaisiin, luonnonkatastrofeihin ja suonsilmäkkeisiin (mt., 118-148).

Johtopäätöksissään Kuusisto pohtii käyttämänsä lähestymistavan suhdetta totuuteen ja yhteiskunnallista merkitystä. Hänen tarkoituksensa ei ole selvittää ovatko suurvaltajohtajien tekstit tosia vaan osoittaa, että heidän kertomilleen tarinoille on vaihtoehtoja. Hänen tarkoituksensa ei ylipäänsä ole esittää totuutta Persianlahden ja Bosnian tapahtumista. Hänen mukaansa tarinat luovat tietynlaisen maailman, mikä johtaa tietynlaiseen kerronnan logiikkaan ja sitä kautta tietynlaiseen toimintaan. Kuten saduilla on konventionaaliset alkunsa ja loppunsa on myös sodasta kerrotulla tarinalla - ja sodalla - alku ja loppu, joka Kuusiston mukaan on suorassa yhteydessä tarinan logiikkaan. Hänen käyttämänsä analyysitapa ei johdata varmuuteen jostakin totuudesta vaan "... se auttaa hyväksymään että varmuutta ei ole, ja ohjaa kyseenalaistamaan kaikkea ehdottomuutta ja itsestään selvää." (mt., 153-154). Kuusiston haluttomuus sanoa mitään totuudesta on ilmeisestikin seurausta konstruktionistisesta, kielen asemaa korostavasta lähtökohdasta. Tutkimustuloksen totuudesta on mahdotonta sanoa mitään, jos ajatellaan että on olemassa vain kieltä. Konstruktionistisessa tarinassa ei ole olemassa kielen ulkopuolista todellisuutta, johon kielen avulla konstruoituja diskursseja voitaisiin verrata.

Kuusisto tarkastelee tekstejä hienosyisen ja monipuolisen analyyttisen välineistön avulla. Tässä käsillä olevassa tekstissä, jonka tarkoituksena on tarkastella aatteita, joihin muutamat merkittävät poliittiset johtajat uskovat, sovelletaan sekä Kuusiston analyysivälineitä että hänen tapojaan tulkita aineistoa. Kuusiston välinein voidaan tarkastella stalinismin, natsismin ja uuskonservatiivisuuden argumentaatiotapoja ja niissä käytettyjä retorisia vakuuttamisen menetelmiä. Niiden lisäksi keskeistä on tarkasteltavien aatteiden sisällön kuvaaminen ja analyysi, jonka kautta yritetään tavoittaa aatteiden rationaalinen ydin.

Psykohistoria, joka on tuonut esille tarpeen uudistaa historiantutkimuksen ihmiskuvaa lähtee siitä, että esimerkiksi Stalinin ja Hitlerin toimintaa voidaan viime kädessä ymmärtää heidän varhaislapsuuden kokemusten tai aikuisiän ihmissuhteiden kautta. Tässä käsillä olevassa teksti lähtee kuitenkin siitä, että ihmisen lapsuuden ei tarvitse olla kauhea, jotta hän uskoisi tuhoisaan aatteeseen. Ihmisen psykodynamiikka, joka muotoutuu lapsuuden kokemusten voimasta, voi olla perusta uskolle raakalaismaiseen aatteisiin ja toiminnalle niiden hyväksi. Mutta myös ihmiset, jotka ovat eläneet onnellisen lapsuuden, voivat ryhtyä murhaajiksi tai murhien suunnittelijoiksi, jos he vakuuttuvat murhaamisen olevan välttämätöntä aatteen voiton varmistamiseksi. Tässä ei analysoida tutkittujen aatteiden tunnettujen edustajien psyykettä eikä heidän kannattajiensa kollektiivista alitajuntaa (Reich 1982). Sekä Hitleristä että Stalinista on kirjoitettu psykoanalyyttisiä tai psykohistoriallisia tutkimuksia (ks. Miller 1986, Rancour-Laffariere 1988). Lapsuusdeterminististä psykohistoriaa edustava Alice Miller, on yrittänyt selittää sitä, miksi ja miten Hitler rakensi ajattelunsa vihalle ja miten hän onnistui tartuttamaan vihansa myös Saksan kansaan. Millerin mukaan selitys löytyy Hitlerin lapsuudenkokemuksista. Hitlerin koti oli totalitaarisen järjestelmän prototyyppi, kotiväkivalta ja vaatimus rakastaa väkivaltaista isää muokkasivat Hitlerin sellaiseksi kuin hän oli. (Miller 1980, 200-205). Myös Stalinin toiminnasta on tehty psykoanalyyttistä tutkimusta (Rancour-Laferrier 2001), joka kuitenkaan ei edusta milleriläistä lapsuusdeterminististä suuntausta vaan relationalistista psykohistoriaa, jossa tarkastellaan lapsuuden kokemusten sijasta aikuisten välisiä vuorovaikutussuhteita ja niissä tapahtuvaa tunteiden siirtoa. Rancour-Laferrier selittää Stalinin johtaman Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen syksyllä 1939 sillä, että Stalinilla oli tarve voittaa ahdistuksensa samaistumalla viholliseensa Hitleriin, joka oli juuri hyökännyt Puolaan (mt., 7). Stalinia koskevan psykoanalyyttisen tutkimuksen tarjoamat selitykset eivät ole juuri miltään osin uskottavampia kuin edellä esitetty esimerkki Suomen talvisodan syistä.

Saksalainen psykoanalyytikko Wilhelm Reich (1982/1933)edustaa yhteiskunnallisemmin painottunutta käsitystä psykohistoriasta. Reich etsii fasismin selitystä yksilöiden psyyken rakenteiden muovautumiseen yhteiskunnallisista olosuhteista. Hänen mukaansa yksilöillä on myötäsyntyisiä biologisperäisiä taipumuksia tai viettejä, jotka olosuhteiden muokkaamina ohjaavat hänen luonteenrakenteensa muodostumista. Yksilön luonteenrakenne tuottaa ideologioita, jotka puolestaan tuottavat ja ylläpitävät sosiaalisia rakenteita. Hänen mukaansa fasismi on "...koneellisen sivilisaation ja mekanistis-mystisen elämänkäsityksen autoritaarisesti nujertaman ihmisen tunne-elämälle ominainen perusasenne." (Reich 1982, 13-15). Psykohistorialliset selitykset, jotka perustuvat lapsuuden kokemuksiin, varhaislapsuuden mallintavaan vaikutukseen, tiedostamattomaan toistamispakkoon, aikuisuuden vuorovaikutukseen ja tunteiden siirtoon tai yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ovat deterministisiä. Niiden mukaan ihmiset toimivat ulkoisten tai sisäisten voimien tai tekijöiden määräämällä tavalla. Muutamat psykohistorioitsijat, esimerkiksi Juha Siltala (1999, 2001) pyrkivät yhdistämään selityksissään ja tulkinnoissaan ihmisten tai ihmisjoukkojen psykoanalyysin ja kulloisenkin aikakauden keskeisten taloudellisten ja kulttuuristen piirteiden erittelyn ja yrittävät välttää ihmisen psyyken kehityksen palauttamista biologisiin, fysiologisiin tai muihin "luonnollisiin" kehityskulkuihin. He pyrkivät löytämään yhteyksiä ihmisten luonteenrakenteen ja psykodynamiikan sekä ihmisten yhteiskunnallishistoriallisen kontekstin välille. Kuitenkin nämäkin selitykset ja tulkinnat jättävät yksilöille - päinvastaisista pyrkimyksistään huolimatta - kovin vähän mahdollisuuksia toimia toisin.

Tässä teoksessa on tarkoitus toimijoiden psyykkeen porautumisen sijasta tarkastella stalinismin, natsismin ja uuskonservatiivisuuden perustavia maailmaa, ihmistä, historiaa ja niiden omaa rooliaan koskevia oletuksia sekä vertailla näitä aatteita ja niiden perususkomuksia toisiinsa. Ihminen voi rationaalisesti luottaa tai uskoa johonkin aatteeseen ja toimia aatteen ohjaamana, koska on intellektuaalisesti tai kokemuksensa kautta (tai molemmista syistä) vakuuttunut siitä, että aate on oikeassa. Luottamuksen mahdollisuus käy ehkä ilmeisemmäksi, kun otamme esimerkiksi ihmisen, joka on vakuuttunut loogisesti ja kokemuksen kautta esimerkiksi kristinuskon totuudesta ja jumalan olemassaolosta ja toimii kyseisen opin edellyttämällä tavalla käytännön tilanteissa. Samalla tavalla ihminen voi uskoa myös rationaalisesti perusteltuun aatteeseen ja toimia sen edellyttämällä tavalla ilman, että hänen toimintaansa on tarpeen selittää havainto- ja tunnerakenteiksi muuntuneiden toistuvien kokemusten tai tiedostamattoman toistamispakon (Siltala 2001, 109) avulla. Aatteet ja usko niihin on syytä ottaa vakavasti.

Kun suurvaltajohtajien tai yksittäisten diktaattorien toimintaa selitetään näiden psyykellä, surkeilla lapsuuden kokemuksilla, samaistumistarpeella, homofiilisillä tunteilla tai sillä, että he kertovat tarinoita ja toimivat diskurssien ja tarinoiden logiikan määrittämällä tavalla, tutkijat siirtävät vastuun julmuuksista, sodista ja tappamisesta näiden henkilöiden ulkopuolisille tai sisäpuoliselle, suuressa määrin hallitsemattomille ja mystiseksi jääville voimille. Kauhistuttava mahdollisuus, että ihmiset, jotka toimivat julmasti, olisivat yhtä rationaalisia kuin tutkija itse, tekee ymmärrettäväksi historian tapahtuminen selittämisen psykodynamiikan tai tarinan logiikan avulla. Selittämällä historian tapahtumia Freudin rakenne- ja viettipsykologian, objektisuhdeteorioiden, minäpsykologian, tiedostamatonta toistamispakkoa koskevan oletuksen, ryhmädynaamisen teorian, samaistumisteorian tai determinististen diskurssiivisten vaikutusten avulla tutkijan ei tarvitse pohtia, mitä rationaalisille aatteille, joita jatkuvasti maailmassa julistetaan ja kehitellään, tulisi tehdä. Ihmisen ei tarvitse kokea lapsuudessaan hirveyksiä, kansakunnan ei tarvitse omata epätavanomaista kollektiivista psykodynamiikkaa toimiakseen kauhistuttavalla tavalla. Ihmisen täytyy uskoa johonkin rationaalisesti perusteltavissa olevaan utopiaan ja hänen täytyy omaksua eetos, että mitkään uhraukset eivät ole liian suuria tuon utopian toteuttamiseksi. Kun nämä kaksi ehtoa täyttyvät saamme tulokseksi Hitlerin, Stalinin, George W. Bushin tai Osama bin Ladenin kannattajineen. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta pidän psykohistoriallisia ja diskurssianalyyttisiä tutkimuksia tarpeellisina. On täysin mahdollista, että psykoanalyysin sovellukset voivat auttaa paremmin ymmärtämään joitakin historian tapahtumien puolia tai toimijoiden toimia, esimerkiksi sitä miksi jotkut ihmiset ovat taipuvaisempia kuin toiset uskomaan joihinkin äärimmäisiinkin aatteisiin. Retoriikan avulla voidaan paljastaa, miksi jotkut aatteet ovat vakuuttavia. Aatehistorian, kuten muunkin historian, selittäminen on mahdollista monista näkökulmista.

Tämän tutkimuksen tarkoitus ei ole selvittää ovatko stalinismi, natsismi ja uuskonservatiivisuus totta. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että kiellettäisiin kielen ulkopuolisen todellisuuden olemassaolo vaan siita, että kysymyksellä ei ole käytännössä merkitystä. Historia ja nykypäivä nimittäin osoittavat, että näillä aatteilla on todellisia ja vakavia vaikutuksia miljoonien ihmisten elämään riippumatta siitä ovatko ne totta vai eivät. Kuten uskonnon tai jumalan tutkinen on tarpeen siksi, että ihmiset toimivat ikään kuin jumala olisi totta, on näiden aatteidenkin tarkastelu tarpeen, koska ihmiset ovat toimineet tai toimivat ikään kuin ne olisivat totta.

Tämä tarkastelu perustuu kirjallisiin lähteisiin. Tarkoituksena on lähteiden avulla esittää stalinismin, natsismin ja uuskonservatiivisuuden sisältö, keskeiset käsitteet ja perusajatukset sekä niiden väliset yhteydet ja vertailla aatteita keskenään. Stalinismin osalta keskeisiä lähteitä ovat Stalinin suomennetut puheet ja kirjallinen tuotanto. Stalinismi perustui marxismileninismin luojien Marxin, Engelsin ja Leninin ajatuksiin, joten myös heidän teeman kannalta kiinnostavia teoksia käytetään lähteinä. Toissijaisina lähteinä käytän Stalinia ja Stalinin aikaa koskevia tutkimuksia sekä Stalinin uhrien tai heidän läheistensä muistelmateoksia. Natsismin keskeinen lähde on Adolf Hitlerin Taisteluni-teos, joka julkaistiin saksaksi vuosina 1924 ja 1926 ja suomeksi vuonna 1941. Lisäksi käytän Hitleriä ja natsiaikaa koskevaa tutkimuskirjallisuutta, propagandaministeri Joseph Goebbelsin elämäkertaa ja julkaistua päiväkirjaa vuodelta 1945, sekä Hitlerin adjutantin Nicolaus von Belowin muistelmia muistelmia. Tärkeä lähde on myös Saksan juutalaisen Victor Klempererin muistelmateos, joka kattaa koko natsi-Saksan ajan. Klempererin aikalaistodistus on kiinnostava erityisesti, koska se auttaa ymmärtämään syitä, jotka johtivat natsipuolueen vallan lujittumiseen ja säilymiseen sekä vastarinnan heikkouteen koko 1930-luvun ajan ja aina sodan loppuhetkille saakka. Toisaalta Klempererin yksityiskohtainen kuvaus Saksan juutalaisten elämästä natsilakien ja mielivallan alaisuudessa tuo ainutlaatuisella tavalla esille ideologian vaikutuksen vihollisiksi määriteltyjen ihmisten elämässä. George W. Bushin ideologiaa tarkastelen hänen tärkeimpien vuosina 2001 - 2003 pitämien puheiden ja vuonna 2002 julkaistujen asiakirjojen National Strategy for Homeland Security (Bush 2002a) ja National Security Strategy of United States of America (Bush 2002b) kautta. Lisäksi käytän aihetta koskevaa tutkimuskirjallisuutta.

Tämä kirjan tavoite on jossakin suhteessa samankaltainen kuin Max Weberin tavoite teoksessa Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus (Weber 1989). Weber pyrki hahmottamaan uskontojen talousetiikkojen eroja, pystyäkseen sen avulla selittämään taloudellisen toiminnan samankaltaisuuksia tai eroja maailman eri alueilla. Tämän tekstin kirjoittajan tarkoitus on vertailla ideologioita ja niiden eetoksia ja pohtia sitä, miksi näihin ideologioihin uskovien ihmisten aikaansaannokset ovat olleet varsin samanlaisia. Tämän hetken maailman ja tulevaisuuden kannalta on kiinnostavaa minkälaiseen toimintaan presidentti Bushin uuskonservatiivinen ideologia, joka on julistanut itsensä ideologisen kylmänsodan voittajaksi, ihmisiä rohkaisee.

Kun natsismi nousi valtaan 1930-luvulla monet juutalaisetkin tukivat sitä, koska ajattelivat, että se oli ainoa vaihtoehto, joka saattoi estää kommunismin valtaan tulon. He pelkäsivät kommunismia vielä enemmän kuin natsismia, osittain koska ajattelivat kommunismin olevan vieraan, ei-kansallisen ja sivistymättömän sekä väkivaltaisen aatteen. Stalinin aikaa koskevat paljastukset ovat osoittaneet, että he eivät täysin erehtyneet. Historia on kuitenkin osoittanut myös, että he erehtyivät natsismin suhteen vähintäänkin yhtä pahanpäiväisesti. Eräs keskeinen syy, miksi osa juutalaisista, saksalaista sivistyneistöä ja vasemmistopuolueiden kannattajia erehtyi, oli heidän vilpitön uskonsa valistukseen ja siihen, että Schillerin ja Goethen kansa ei voi syyllistyä hirmutekoihin. He uskoivat, että sivistyneellä 1900-luvulla ei voi enää tapahtua sellaisia juutalaisvainoja kuin 1300- tai 1500-luvuilla. Vietnamin ja Afganistanin sodat, Balkanin etniset puhdistukset, Kamputsean, Burundin ja Tshetshenian kansanmurhat, ovat osa lähihistoriaa ja nykypäivää. Niitä ei ehkä ole vielä unohdettu, mutta ne tapahtuivat ja tapahtuvat jossakin muualla.