Vesa Puuronen
Jotain minusta
Julkaisut
Curriculum vitae
Nettirikoksen uhrina
Tutkimus
Politiikka
Poliittinen toimintani
Kommentteja valtakunnan
poliiikasta
Kommentteja maailman-
politiikasta
Blogi

takaisin julkaisun Tappavat aatteet sisällysluetteloon>
Vesa Puuronen

LUKU 3 STALINISMI - OPPI LUOKKATAISTELUSTA POLITIIKAN PERUSTANA

Stalinismi on ideologia, joka kehittyi Neuvostoliitossa vuosina 1922-1953 Josef Stalin toimiessa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP(b)) pääsihteerinä. Stalinismi oli hegemoninen ideologia Neuvostoliitossa 1920-luvun lopulta lähtien, jolloin puolueen sisäinen oppositio menetti asemansa, maaliskuuhun 1953 saakka, jolloin Stalin kuoli. Stalinismilla voidaan tarkoittaa myös Neuvostoliitossa samoihin aikoihin kehittynyttä sosialistisen yhteiskunnan muotoa, tai hallinnollisia, byrokraattisia ja yksinvaltaisia menetelmiä, joita tuolloin käytettiin. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan stalinismia ideologiana, erityisesti niitä perususkomuksia, joille ideologia rakentui ja perusteluita, joita annettiin ideologian nimissä tehdyille kansanmurhille ja muille rikoksille. Stalinismin hahmottamisen päälähteen muodostavat seuraavat Stalinin suomennetut teokset: Stalin, Kootut teokset osat 1 - 13, julkaistu vuosina 1951-1955, Leninismin kysymyksiä (1946) ja Suuresta isänmaallisesta sodasta (1945). Lisäksi käytetään Deutscherin teosta Stalin, poliittinen elämäkerta (1989), Edvard Ratzinskin elämäkertaa Stalin (2001), sekä Aleksandrovin et alian virallista Stalin, Lyhyt elämäkerta - teosta (1948) ja muita Stalinia ja stalinismia koskevia tutkimuksia ja muistelmia. Aiheeni kannalta erittäin kiinnostava tutkimus on Alan Bullockin massiivinen teos Hitler and Stalin (1992), jossa seurataan näiden kahden johtajan elämää rinnakkain ja verrataan heidän ajatuksiaan ja menettelytapojaan. Stalinin suomennetut teokset kattavat stalisnismista vuodet 1922-1944. Lisäksi käytän Stalinin viimeisien vuosien 1950 - 1952 tekstejen englanninnoksia (Franklin ed. 1972). Analyysia Stalinin ajattelusta ja toiminnasta vuoden 1944 jälkeen tukevat toisen käden lähteet, joita ovat tutkimusten lisäksi esimerkiksi stalinismin vuonna 1956 NKP:n 20 edustajakokouksessa paljastaneen Nikita Hrushtshevin muistelmat, jotka julkaistiin suomeksi vuonna 1971.

Stalinismiin kuului olennaisena osana Stalinin henkilön palvonta, jota kutsuttiin Neuvostoliitossa yksilöpalvonnaksi (kuljta litsnosti) ja joka tuomittiin NKP:n 20:ssä edustajakokouksessa vuonna 1956. NKP:n pääsihteeri Hrushtshev piti edustajakokouksessa kesäkuun alussa salaisen puheen (ks. Hrushtshev 1971, 445 - 493), jossa hän ruoti Stalinin henkilöpalvontaa ja siihen johtaneita syitä. Myöhemmin puoluekokouksen jälkeen, kesäkuun 30 päivänä 1956, NKP:n keskuskomitea teki pitkälle Hrushtshevin puheessa esitettyihin ajatuksiin perustuvan päätöksen yksilöpalvonnan seuraamusten voittamisesta. Päätöksessä analysoitiin syitä, jotka olivat johtaneet Stalinin yksinvaltiuteen (NKP 1956). Analyysin mukaan stalinismille oli sekä objektiivisia, aikakauden luonteeseen liittyviä että subjektiivisia, Stalinin henkilöön liittyviä syitä. Ensiksi mainituista syistä nostettiin esille se, että Neuvostoliitto oli Lokakuun vallankumouksen jälkeen ainoa maa maailmassa, jossa rakennettiin kapitalistiselle yhteiskunnalle vaihtoehtoista järjestelmää. Neuvostoliitto oli keskuskomitean mukaan "...saarrettu linnoitus, joka oli kapitalistisessa ympäristössä." (mt., 10-11). Keskuskomitea muistutti Neuvosto-Venäjää vallankumouksen jälkeen suunnatuista interventioista, joihin osallistui Venäjän sisäisten vastavallankumouksellisten lisäksi 14 kapitalistista maata . Lisäksi viitattiin Saksassa vuonna 1933 valtaan nousseeseen fasismiin, joka julisti päämääräkseen kommunismin tuhoamisen sekä Saksan, Japanin ja Italian solmimaan antikomintern - sopimukseen, jolla nämä valtiot sitoutuivat yhteistoimintaan kansainvälistä kommunismista internationaalia (Komintern) ja erityisesti Neuvostoliittoa vastaan.

Toiseksi NKP:n keskuskomitea viittaa kärjistyneeseen luokkataisteluun maan sisällä ja taisteluun puolueen sisäisiä vihollisia vastaan, joista mainitaan trotskilaiset, oikeisto-opportunistit ja porvarilliset nationalistit. Lisäksi todetaan, että Neuvostoliiton johdon piti lyhyessä ajassa voittaa maan tsaristisen menneisyyden jälkeensä jättämä taloudellinen ja sosiaalinen jälkeenjääneisyys sekä toteuttaa laajamittainen kulttuurivallankumous. Nämä objektiiviset syyt johtivat keskuskomitean mukaan siihen, että maassa jouduttiin rajoittamaan demokratiaa (mt., 12). Keskuskomitea arvioi myös Stalinin henkilökohtaisista ominaisuuksia todeten, että hän johti puolueen pääsihteerinä sekä teoreetikkona että organisaattorina maata tehokkaasti. Keskuskomitea toteaa, että Stalin sai suuren arvovallan ja kansanomaisuuden, vähitellen kaikki maan saavutukset alettiin laskea hänen ansiokseen. "Kommunistisen puolueen ja Neuvostomaan saavuttamat menestykset ja Stalinin ylistäminen saivat hänen päänsä pyörälle." (mt., 13)

Keskuskomitea totesi, että valtion turvallisuuselimet saivat Stalinin valtakaudella maassa vähitellen liian suuren vallan ja niiden valvonta luisui puolueen keskuskomitealta ja hallitukselta Stalinille henkilökohtaisesti (mt., 15). Keskuskomitea sysäsi kuitenkin osan vastuusta kansainväliselle imperialismille ja sen kätyrille Lavrenti Berijalle, joka toimi salaisen poliisin päällikkönä vuodesta 1939 vuoteen 1953. Berijan syyksi luettiin se, että maassa sallittiin A... neuvostolaillisuuden vakavia rikkomuksia ja joukkomittaisia vainotoimenpiteitä. Vihollisten vehkeilyjen seurauksena tulivat parjatuiksi ja joutuivat viattomasti kärsimään monet rehelliset kommunistit ja puolueeseen kuulumattomat neuvostoihmiset. @ (mt., 15, 17). NKP:n keskuskomitean päätöksessä kannettiin erityistä huolta siitä, että Stalinin henkilöpalvonta ja hänen kaudellaan tehdyt rikokset selitettäisiin ulkomailla Neuvostoliiton järjestelmän sisäisillä ominaisuuksilla, esimerkiksi demokratian puutteella. NKP:n mukaan neuvostodemokratia ei ollut puutteellinen. Vaikka se ei täytäkään länsimaisen parlamentaarisen demokratian ulkoisia tunnusmerkkejä poliittinen valta kuitenkin palveli kansan enemmistön tahtoa ja elinetuja. Valtion ja puolueen päämäärä on väestön elintason kohottaminen ja rauhanomaisen elämän turvaaminen (mt., 20). NKP:n keskuskomitean analyysi stalinismin luonteesta sivuuttaa kokonaan sen mahdollisuuden, että kyseisen aikakauden tapahtumat olisivat seurausta ideologiasta, aatteista ja ihanteista, joihin politiikka Stalinin aikana nojasi. Kuitenkin juuri näin käsitykseni mukaan oli. Tästä syystä kuvaan ja analysoin seuraavaksi keskeisiä stalinismin perususkomuksia.

Stalinismi ideologiana ei syntynyt tyhjästä vaan ajattelu ja menettelytavat, joita Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa kehiteltiin ja sovellettiin, perustuivat suurelta osin Marxin ja Engelsin luomaan luokkataisteluoppiin ja menetelmiin, joita Leninin aikana (1917-1923) otettiin käyttöön luokkavihollisten murskaamiseksi. Erityisen keskeistä stalinismille oli Marxin, Engelsin ja Leninin käsitys, että voittoisan sosialistisen vallankumouksen jälkeen on perustettava työväenluokan eli proletariaatin diktatuuri vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi. Seuraavassa yritän osoittaa, että stalinismissa itse asiassa vietiin loogiseen päätökseensä ne ajatukset ja käytännölliset ratkaisut, joiden perustelut Marx, Engels ja Lenin kehittelivät.

Teoreettisessa mielessä stalinismin keskeisin osa oli luokkataisteluoppi, mikä tarkoittaa lyhyesti sitä, että koko maailman historiaa tarkastellaan toisiaan vastaan taistelevien yhteiskuntaluokkien perspektiivistä. Maailmanhistoria jaetaan jaksoihin, joita kutakin luonnehtii erityinen luokkataistelun muoto: orjanomistusyhteiskunnassa keskenään taistelevat orjat ja orjanomistajat, maatalouteen perustuvassa feodaalisessa yhteiskunnassa vastakkain ovat suurmaanomistajat, feodaaliherrat ja maata omistamattomat maaorjat tai vain vähän maata omistavat talonpojat. Teollistuneessa, tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvassa kapitalistisessa yhteiskunnassa taistelevat tuotantovälineitä omistavat kapitalistit ja omistamattomat työläiset. Kaikissa yhteiskunnissa on pääluokkien lisäksi muita sosiaalisia ryhmiä, mutta historian kulun kannalta niillä on vain vähän merkitystä. Marx ja Engels ilmaisevat historiallisen materialismin keskeisen ajatuksen Kommunistisen puolueen manifestissa seuraavasti:

"Koko tähänastinen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Vapaa ja orja, patriisi ja plebeiji, paroni ja maaorja, ammattikuntamestari ja kisälli, lyhyesti sanottuna sortaja ja sorrettu ovat aina olleet toistensa vastakohtia, käyneet keskeytymätöntä, milloin peiteltyä, milloin avointa taistelua, mikä on päättynyt joka kerta koko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen perikatoon." (Marx - Engels epv./1848, 95).

Historiallinen materialismin näkökulmasta ihmiskunnan historia on lainmukainen prosessi, jossa yhteiskuntamuodot vaihtuvat vallankumouksellisesti toisiinsa teknologian ja työn tuottavuuden noustessa eli tuotantovoimien kehittyessä. Marx ja Engels kirjoittivat: "...nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta, joka on loihtinut esiin niin valtavat tuotanto- ja vaihtovälineet, muistuttaa taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan voimia." Siis kapitalistisen yhteiskunnan päivät olivat luetut ja sitä oli seuraava voittoisan työväenluokan valta, sosialismi. Sosialismin synnyn ehtona oli Marxin ja Engelsin mukaan se, että työväenluokka (proletariaatti) hävittävät kapitalistiseen yksityisomistukseen perustuvan yhteiskunnan ja kaikki yksityisomistuksen suojat ja takeet.

Marx ja Engels eivät nähneet yhdenkään sosialistisen vallankumouksen voittavan. Pariisissa keväällä 1871 kuusi viikkoa kestänyt kommuuni, jonka kokemuksia Marx analysoi vuonna 1871 julkaistussa teoksessaan Kansalaissota Ranskassa (Marx epv./1871,180-217), oli merkittävin työväenluokan vallankumousyritys ennen Venäjän 1917 lokakuun vallankumousta. Pariisin kommuunin päätteeksi voittajat teloittivat 30 000 kapinallista kommunardia. Lisäksi kymmeniä tuhansia ihmisiä vangittiin ja karkotettiin (Palme-Dutt 1972, 83). Marxin johtopäätös kommuunin kokemuksesta oli, että voittaakseen työväenluokka ei voi vain ottaa valmista valtiokoneistoa haltuunsa, vaan sen tulee tuhota entinen valtio, erityisesti poliisi- ja armeija sekä muut porvarillisen vallan välikappaleet. Tärkeänä Marx piti myös sitä, että työväenluokkaan kohdistetun henkisen sorron välineet, esimerkiksi pappisvalta murskataan (Marx mt., 194-197).

Vladimir Lenin, joka oli Venäjän sosialidemokraattisen puolueen johtaja ja merkittävin teoreetikko oli hyvin perillä Marxin ja Engelsin ajattelusta ja tuotannosta. Lenin vallankumousteorian kannalta keskeinen teos on vuonna 1917 julkaistu teos Valtio ja vallankumous (Lenin 1975), jossa hän vetää yhteen Marxin ja Engelsin esittämiä ajatuksia ja Euroopassa tapahtuneista vallankumouksista saatuja kokemuksia. Stalinismin luonteen ymmärtämisen kannalta keskeinen Leninin esille tuoma ja kehittelemä Engelsin ajatus koskee väkivallan osuutta historiassa. Engels kirjoittaa teoksessaan Anti-Dühring (julkaistu alunperin 1878) "... väkivalta esittää historiassa toistakin osaa, vallankumouksellista osaa, että se, Marxin sanoin, on jokaisen vanhan yhteiskunnan kätilö, kun se kantaa kohdussaan uutta yhteiskuntaa, että väkivalta on välikappale, jolla yhteiskunnallinen liike murtautuu lävitse ja murskaa luutuneet, kuolleet poliittiset muodot..." (Engels 1971, 212). Leninin johtopäätös oli, että porvarillisen valtion vaihtuminen työväenluokan valtioon on mahdotonta ilman väkivaltaista vallankumousta (Lenin mt., 37). Leninin kirja on tarkoitettu keskustelupuheenvuoroksi myös työväenliikkeen sisäiseen keskusteluun. Hän hyökkää voimakkaasti Karl Kautskyn edustamaa sosialidemokratian suuntausta vastaan, joka pitää mahdollisena vallan valtaamista työväenluokalle rauhanomaisesti, ilman väkivaltaa ja vallankumousta. Hän ei myöskään hyväksy anarkistien (esimerkiksi Pjotr Kropotkinin) käsitystä, että heti vallankumouksen tapahduttua valtio on lakkautettava kokonaan. Lenin tavoitteena oli väkivaltainen vallankumous ja sen jälkeen tapahtuva työväenluokan valtion, proletariaatin diktatuurin pystyttäminen. Proletariaatin diktatuuri murskaa porvarillisen valtion, porvariston diktatuurin ja on toisaalta välttämätön välivaihe, jonka aikana työväenluokan, tai laajemmin kansan suoran demokratian elimet, neuvostot, korvaavat valtion. Proletariaatin diktatuuri on välttämätön ennen valtion kuoleutumista kokonaan, minkä Lenin näkee väistämättömäksi prosessiksi yhteiskunnassa, jossa ei ole hallitsevaa luokkaa eikä tarvita valtiota luokkavallan välineenä.

Stalin sovelsi Marxin, Engelsin ja Leninin ajatuksia käytäntöön. Vuonna 1905 julkaistussa kirjoituksessaan Aseellinen kapina ja meidän taktiikkamme (Stalin 1951a) Stalin kuvasi työväestön ja kapinallisten sotaväenosastojen taistelua valtaa pitäviä vastaan. Hän totesi, että kaikki nämä tapahtumat ennustavat lähestyvää vallankumousta. Stalin kirjoitti: "Se (vallankumous v.p.) lähestyy, lähestyy hillittömällä voimalla, ja tänään tai huomenna se alkaa jyristä Venäjän yllä ja mahtavana puhdistavana vyörynä se lakaisee pois kaiken ränsistyneen ja mädänneen, pesee Venäjän kansasta pois sen monivuosisataisen häpeän, jota nimitetään itsevaltiudeksi." (mt., 138). Artikkelissa Stalin esittää yksityiskohtaisia ajatuksia ja ohjeita Venäjän sosialidemokraattisen puolueen valmistautumisesta aseelliseen kapinaan.

Leninin johtama sosialidemokraattinen puolue päätti ottaa vallan käsiinsä marraskuun kuudentena 1917 (Venäjällä tuolloin käytetyn vanhan juliaanisen kalenterin mukaan 24. lokakuuta, mistä tulee nimitys Lokakuun vallankumous). Vallan valtaamisen yhteydessä ei juurikaan käytetty väkivaltaa eikä vuodatettu verta. Maan sisäinen tilanne oli kuitenkin jo ennen vallankumousta tai vallankaappausta sekasortoinen, eikä hallituksen hajottaminen ja vallan valtaaminen bolsevikkipuolueen käsiin helpottanut tilannetta. Lähes välittömästi vallankaappauksen tapahduttua ilmeni, että vallasta suistetut poliittiset voimat, armeijan ylin johto ja paikalliset sosialidemokratian vastustajat eivät hyväksyneet Leninin johtaman hallituksen ensimmäisiä toimia, asetusta rauhasta tai aselevosta, joka päätti kolme vuotta kestäneen sodan ja asetusta maasta, jolla takavarikoitiin suurmaanomistajien omaisuus ja lakkautettiin yksityinen maan omistus "ikuisiksi ajoiksi". (ks Service 2001, 374-375).

Lokakuun kaappauksen onnistumisen jälkeiset tapahtumat vahvistivat Leninin ja muiden bolsevikkijohtajien vakaumusta, että vallan pitäminen käsissä vaatisi erittäin ankaria toimenpiteitä vastustajia kohtaan. Jo ennen vuoden 1917 loppua perustettiin Yleisvenäläinen vastavallankumousta, keinottelua ja sabotaasia vastaan taisteleva erityiskomitea (TSEKA), josta kehittyi myöhemmin salainen poliisi (Werth 2001, 78-79, Service mt., 380-381). Jo tuolloin otettiin käyttöön myös käsitteet kansanvihollinen ja epäilty, joista tuli stalinismin ajan vainojen keskeistä sanastoa. Leninin suosittelemista toimista vallankumouksen vihollisia ja epäiltyjä vastaan käyköön esimerkiksi seuraava käsky kesältä 1918: "On järjestettävä vahva vartiosto luotetuista valiomiehistä, turvauduttava armottomaan joukkoterroriin (kursivointi vp.) kulakkeja, pappeja ja valkokaartilaisia vastaan; epäilyttävät henkilöt teljettävä keskitysleirille (kursivointi vp.) kaupungin ulkopuolelle." (Lenin epv./1918, 473). Stalinismille, ideologiana ja käytäntöinä oli siis vankat perusteet sekä marxilaisen teorian luojien Marxin ja Engelsin että Venäjän sosialidemokraattisen puolueen johtajan Leninin ajattelussa ja toiminnassa.

Stalinin panos tämän perinnön vaalijana ja alulle pantujen toimenpiteiden voimistajana sekä harjoitetun politiikan perustelijana ei ollut vähäinen. Teoreettisessa mielessä Stalinin keskeisiä kirjoituksia on vuonna 1926 julkaistu kirjanen Leninismin kysymyksiä (Stalin 1946/1926, 105-155), jossa hän määrittelee proletariaatin diktatuurin leninismin peruskysymykseksi (mt., 107). Toinen keskeinen idea, jota Stalin alleviivaa kirjoituksessaan on ajatus jatkuvasta tai pysyvästä vallankumouksesta. Sosialistisen tai proletaarisen vallankumouksen tehtävä on Stalinin mukaan rakentaa vallan valtaamisen jälkeen uusi sosialistinen talous. Hänen mukaansa proletaarinen vallankumous eroaa edeltäneistä porvarillisista vallankumouksista siinä, että sille ei riitä yhden riistäjäryhmän vallan korvaaminen toisen riistäjäryhmän vallalla vaan se "poistaa vallasta kaikki riistäjäryhmät ja kaikenlaiset riistäjäryhmät ja asettaa valtaan kaikkien työtätekevien ja riistettyjen johtajan, proletaarien luokan, minkä vuoksi se ei voi olla murskaamatta vanhaa valtiokoneistoa ja korvaamatta sitä uudella." (mt., 110-111). Proletariaatin vallankumous on väkivaltainen vallankumous ja sen jälkeen perustettu proletariaatin diktatuuri, joksi Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton valtiomuotoa kutsuttiin, perustuu väkivaltaan. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politiikan ja maan historian ymmärtämisen kannalta on tärkeä huomata myös se, että Leninin ja Stalinin mukaan proletariaatin diktatuurin täytyy alkuvaiheessa tyydyttää työtätekevien tarpeet riistäjien kustannuksella. (mt., 112-113). Leniniä siteeraten Stalin toteaa proletariaatin diktatuurin luonteesta: "Diktatuurin tieteellinen käsite ei merkitse mitään muuta kuin millään rajoittamatonta, mistään laeista, kerrassaan mistään säännöistä piittaamatonta, välittömästi väkivaltaan nojautuvaa valtaa." (mt., 115). Kuitenkin toisaalta Stalin tuo esille myös ne Leninin ajatukset, joissa tämä esittää, ristiriitaisesti väkivallan ylistämisen kanssa, että proletariaatin diktatuuri ei ole pelkästään - eikä edes pääasiassa - väkivaltaa vaan merkitsee korkeampaa työn yhteiskunnallista organisaatiota kuin kapitalismin aikana (mt., 116).

Lisäksi Stalin korostaa että proletariaatin diktatuurin pystyttäminen ei merkitse luokkataistelun loppumista vaan päinvastoin voimistumista. Tämän taistelun vieminen voitolliseen loppuun edellyttää sitä, että proletariaatin diktatuuria ja taistelua johtaa yksi puolue, kommunistinen puolue, "... joka ei jaa eikä voi jakaa (lihavointi Stalinin) johtoa muiden puolueiden kanssa." (mt., 114). Kirjoittaessaan luokkataistelun jatkumisesta Stalinin viittaa sekä Neuvostoliiton sisäiseen tilanteeseen, aikaisempien hallitsevien ryhmien olemassaoloon ja jatkuvaan vastarintaan sekä kansainväliseen tilanteeseen, Neuvostoliiton asemaan yksinäisenä työväenluokan valtiona vihamielisten kapitalististen maiden ympäröimänä. Stalinille kansainväliset suhteet olivat yksi luokkataistelun kenttä, eikä hän epäillyt etteikö koko maailma olisi siirtymässä ajan myötä sosialismiin Marxin ja Engelsin kehittelemässä historiallisessa materialismissa esitettyjen analyysien ja niihin perustuvien visioiden mukaisesti.

Stalin pohtii kirjoituksessaan myös, miten yhden puolueen valta ja johtava rooli yhteiskunnassa voidaan legitimoida. Hänen mukaansa puolueen ja kansan enemmistön muodostavan luokan ja sen liittolaisten välisen suhteen on perustuttava luottamukselle. Puolueen politiikan on oltava oikeaa, sellaista, jonka luokan enemmistö hyväksyy, mistä seuraa se, että jos luokan tai kansan enemmistö hyväksyy puolueen politiikan se on oikeata. Stalin kirjoittaa tästä kysymyksestä seuraavasti: "Voidaanko luokalle tyrkyttää väkisin puolueen johtoa. Ei, ei voida. Sellainen johto ei ainakaan voi olla kovin pitkäikäinen. Jos puolue tahtoo pysyä proletariaatin puolueena niin sen pitää tietää, että se on ennen kaikkea ja pääasiassa työväenluokan ohjaaja, johtaja ja opettaja." (mt., 128, kursivointi Stalinin).

Ennen kuin puolue hyväksyy ja toteuttaa merkittäviä poliittisia ohjelmia sen on Stalinin mukaan pitkäaikaisella vallankumouksellisella työllä vakuutettava joukot kyseisen politiikan oikeellisuudesta. Välttämätöntä ei kuitenkaan ole työväenluokan enemmistön aktiivinen tuki jollekin ratkaisulle vaan sen "suopea puolueettomuus." Stalin takasi 1930-luvulla luokan enemmistön hyväksynnän tai suopean puolueettomuuden puolueen politiikalle pidätyttämällä, surmauttamalla tai lähettämällä pakkotöihin henkilöt, jotka eivät hyväksyneet puolueen politiikkaa tai kritisoivat sitä. Miten Stalin ajattelee toimittavan vähemmistön kanssa, joka ei hyväksy puolueen politiikkaa? Hänen mukaansa puolueen täytyy pakottaa vähemmistö hyväksymään politiikka. Tämä pakottaminen legitimoidaan jälleen työväenluokan enemmistön antamalla luottamuksella ja kannatuksella, kunhan enemmistö on saatu vakuuttumaan politiikasta. (mt., 130-131). Stalinin käsitys poliittisen vallan muodosta, yksipuoluejärjestelmästä, näyttää parlamentaarisen demokratian näkökulmasta tarkasteltuna omalaatuiselta ja väärältä. Hän perustelee kuitenkin yksipuoluejärjestelmää periaatteella, joka hyväksyttiin demokratian perustaksi Ranskan vallankumouksen yhteydessä. Periaate on se, että poliittisen vallan on vastattava kansan enemmistön tahtoa ja nautittava sen luottamusta (ks. Liikanen 1995, 39).

Stalin ei arkaillut puolustaa puolueen johtoasemaa väkivalloin. Hän uskoi, että luokkataistelun kärjistyessä ulkomailla ja Neuvostoliitossa, hänellä oli Leninin antama, puolueen ja kansan hyväksymä oikeus - ja jopa velvollisuus - käyttää väkivaltaa. Eräs seikka mikä kenties voi tehdä Stalinin politiikan luonteen ymmärrettävämmäksi on se, että hänellä oli ainakin vielä 1920- ja 1930-luvuilla perusteltua syytä epäillä joitakin entisiä tsaarin armeijan upseereita, tsaarin hallituksen virkamiehiä, kirkonmiehiä, uskovaisia ja älymystön jäseniä kommunistisen puolueen ideologian, politiikan ja vallan vastustajiksi. Kuitenkin suuri osa näiden yhteiskuntaryhmien jäsenistä, jotka määriteltiin yhteiskunnallisesti vieraiksi tai luokka-asemansa menettäneiksi aineksiksi, tuhottiin syyttöminä (ks. Werth 2001, 198-204).

Stalinin tekstien lukeminen teksteinä, eli sen tarkasteleminen miten teksti on rakennettu, miten ajatusten puolesta argumentoidaan ja miten ajatuksia vastustetaan paljastaa, että Stalinille Leninin ja Marxin ja Engelsin tekstit olivat pyhiä. Niissä esitettyjä ajatuksia ei voinut epäillä ja niihin vedottiin viimeisenä perusteluna. Pyhät tekstit sisälsivät tietysti ristiriitaisuuksia pelkästään siksikin, että ne oli kirjoitettu eri aikoina mutta Stalin oli kommunistisen puolueen pääsihteerinä tekstien ylin tulkitsija. Kun hän esimerkiksi väitteli kirjoituksessaan Leninismin kysymyksiä puolueen keskuskomitean jäsenen Zinovjevin kanssa siitä, tarkoittaako proletariaatin diktatuuri puolueen diktatuuria, hän kumoaa Zinovjevin myönteisen vastauksen vetoamalla Leninin lausuntoihin samasta tai samalta kuulostavalta asiasta. (Stalin 1946/1926, 132-134). Stalin, entisenä pappisseminaarilaisena, käytti poliittisissa teksteissään ja kiistoissaan Leninin tekstejä kuten teologisissa kiistoissa voidaan käyttää Raamatun tekstejä. Stalin kuitenkin hyödynsi Leninin kirjoituksia valikoivasti. Hän vetosi niihin silloin, kun ne vahvistivat hänen omia ajatuksiaan, mutta oli valmis luopumaan niin Leninin kuin Marxinkin ajatuksista elleivät ne sopineet hänen omiin ajatuksiinsa. Näin kävi esimerkiksi keskustelussa sosialismin voitosta yhdessä maassa. Stalin esittää kirjoituksessaan Leninismin perusteista (1924/1954), että sosialismin väliaikainen voitto on mahdollista yhdessä maassa mutta sen lopullinen voitto ja lujittuminen on mahdollista vain jos vallankumous tapahtuu myös ainakin muutamissa edistyneimmissä maissa (mt., 116). Tämä Stalinin kanta oli kutakuinkin sama kuin Marxin ja Leninin ajatukset. Marx tosin arveli, että sosialistinen vallankumous tapahtuu ensiksi kaikkien edistyneimmissä kapitalistisissa maissa, koska hänen mukaansa niissä tuotantovoimien kehitysaste saavuttaa ensiksi niin korkean kehitystason, että tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan kapitalististen tuotantosuhteiden kanssa, mikä johtaa vallankumoukseen. Lenin tulkitsi Marxin näkemystä uudelleen todetessaan, että sosialistinen vallankumous voi voittaa ensiksi kapitalismin korkeimman vaiheen, imperialismin, heikoimmissa maissa, kuten talonpoikaisella Venäjällä. Myöhemmin 1920-luvun lopulla Stalin päätyi toteamaan, että sosialismin lopullinen voitto on mahdollinen yhdessä maassa, Venäjällä (1946/1926, 143-144). Stalinin voimakas hyökkäys Zinovjevia vastaan tässä kysymyksessä on mahdollista tulkita kahdella tavalla. Joko oli kysymys siitä, että Stalin uskoi Lenin sanoihin ja omaan tulkintaansa niistä ja puolusti niitä aggressiivisesti, koska näki että vähäinenkin poikkeaminen puolueen linjalta voisi johtaa poikkeuksellisissa oloissa perustetun, sisäisten ja ulkoisten vihollisten uhkaaman neuvostovaltion tuhoutumiseen. Toinen vaihtoehto, mitä useat tutkijat tuntuvat pitävän todennäköisempänä, on että Stalin käytti ideologista argumentaatiota ja havaitsemiaan poikkeamia tekosyinä, joiden turvin hän hankkiutui eroon vaarallisimmiksi kokemistaan poliittista vastustajista (Radzinski 2001, 244, Deutscher 1989, 268).

Näiden vastakohtaisten selitysten taustalla on kaksi erilaista käsitystä poliittisesta toiminnasta ja ihmisen toiminnasta yleensäkin. Ensimmäinen selitys, jota pidän todennäköisempänä, perustuu sille käsitykselle, että Stalin uskoi siihen mitä Lenin, Marx ja Engels olivat sanoneet sekä niihin omiin ajatuksiinsa, joihin hän päätyi soveltaessaan marxismileninismin perustajien ajatuksia Venäjän tilanteeseen. Hän uskoi, että vain murskaamalla kaiken sisäisen opposition nuori Neuvostovaltio voisi säilyä vihamielisten imperialististen valtojen puristuksessa, mikä periaatteessa oli vastoin erehtymättömäksi ja kaikki tietäväksi, jumalan kaltaiseksi korotettujen Marxin ja Leninin ajatuksia. Hän uskoi myös, että ulkoisten vihollisten lisäksi neuvostovaltaa vaani koko ajan sisäisiä vihollisia, joista osa oli puolueen sisällä ja osa sen ulkopuolella yhteiskunnan muilla sektoreilla. Stalin katsoi että vastustajien tai vihollisten syrjäyttäminen, karkottaminen ja likvidoiminen olivat välttämättömiä, jotta utopia saisi elää.

Hyökätessään vuonna 1928 oikeistopoikkeamaksi kutsumaansa, erityisesti kommunistiseen puolueen Moskovan komiteassa kehittynyttä aatteellista suuntausta ja sen edustajia vastaan Stalin väitti, että poikkeama osoittaa kapitalististen ainesten voimistuneen maassa valtavasti. Hän kuvasi oikeistopoikkeaman uhaksi, jonka jättäminen huomiotta merkitsisi proletariaatin diktatuurin heikentämistä ja kapitalismin paluun mahdollisuuden kasvamista. Stalin oli muotoillut kantansa poikkeamiin jo vuonna 1925 NKP(b):n XIV edustajakokouksessa pitämässään toimintaselostuksessa (Stalin 1951/1925). Hän sanoi tuolloin: "poikkeama on poikkeama, se on jotain sellaista, mikä ei ole vielä saanut muotoaan. Poikkeama on virheen alku. Joko me annamme tämän virheen kasvaa - ja silloin käy huonosti - tahi me kitkemme sen juurineen, jolloin vaara on poistettu. Poikkeama on jotakin virheellistä, joka näyttää seurauksensa myöhemmin, ellei sitä aikanaan pysäytetä." (mt., 353). Tällä tavalla Stalin oikeuttaa ennakolta ehkäisevät ja päättäväiset toimenpiteet kaikkia pieniäkin puolueen linjalta poikkeamisia vastaan määrittelemällä käsitteen poikkeama virheen esiasteeksi ja vaaran aiheuttajaksi. Vuonna 1938, suurten puoluepuhdistusten jälkeen, julkaistussa kirjoituksessa Dialektisesta ja historiallisesta materialismista (Stalin 1946/1938a) kirjoittaa mm. "ei (ole) tukahdutettava luokkataistelua, vaan käytävä sitä loppuun asti. … on harjoitettava leppymätöntä proletaarista luokkapolitiikkaa ..." (mt., 11).

Stalinismi hegemonisena ideologiana rakentui muutamien keskeisten käsitteiden varaan, jotka muodostivat ideologian rationaalisen perustan. Mikäli joku epäili näitä totuuksia voitiin vedota Marxiin tai Leniniin tai heidän tekstejään koskeviin auktorisoituihin tulkintoihin epäilysten osoittamiseksi vääriksi. Auktorisoituja tulkitsijoita olivat NKP:n puoluekokous, keskuskomitea ja suurimmassa määrin Stalin itse. Näitä keskeisiä käsitteitä tai ideoita olivat 1920-luvun loppupuolella proletariaatin diktatuuri ja sosialismin voitto ja rakentaminen yhdessä maassa. Työväenluokka ja vallankumous olivat pyhiä asioita, aivan kuten Jeesus ja usko ylösnousemukseen sekä siihen liittyvään pelastuksen mahdollisuuteen kristillisessä ideologiassa. Jos oikeistopoikkeamalle annettaisiin periksi, kuten Buharin, Rykov ja Tomski - Stalinin tulkinnan mukaan - olivat tekemässä, kavallettaisiin työväenluokka ja vallankumous (Stalin 1955/1929, 115-117).

Stalinistisessa ideologiassa proletariaatin diktatuuri oli voimakkaasti positiivisesti latautunut käsite, joka tarkoitti yhtäältä yksipuoluejärjestelmää ja opposition tukahduttamista mutta toisaalta se antoi suurille kansanjoukoille joksikin aikaa paremmat mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa neuvostojen ja puolueen kautta kuin kertaakaan aikaisemmin Venäjän historiassa. Puolueen oikeistopoikkeaman 1920-luvun lopulla Stalin selitti sillä, että Neuvostoliitossa ei vielä ollut kiskottu irti kapitalistisia juuria, jotka sijaitsivat kaupungin ja varsinkin maaseudun tavaratuotannossa. Pientuotanto, joka synnytti kapitalismia jatkuvasti ja joukkomitassa oli Stalinin mukaan sekä kapitalismin palauttamisen uhan että oikeistopoikkeaman takana. Oikeistopoikkeama ei siis Stalinin tulkinnan mukaan osoittanut pelkästään erimielisyyttä puolueen linjaa koskevissa aatteellisissa kysymyksissä tai teoreettisissa käsitteissä vaan se oli reaalinen ja konkreettinen uhka sosialismin olemassaololle. Siksi sen nujertaminenkaan ei voinut tarkoittaa muuta kuin sen kannattajien "lakaisemista" pois puolueesta, vaikka vielä 1920-luvun lopulla puolueen sisäisiä vastustajia ei likvidoitu joukkomittaisesti (ks. Stalin 1946/1928, 203-213).

Erityisen selvästi Stalinin uskon vahvuus ja säälimättömyys utopiansa toteuttamisessa ilmeni 1930-luvulla toteutetuissa joukkovainoissa ja näiden vainojen perusteluissa. Ensimmäinen suuri vaino, kansanmurha oli maatalouden kollektivisointi ja siihen liittyvä kulakkien likvidoiminen luokkana, joka alkoi kesällä 1929. Perusta tälle politiikalle oli analyysissä, jonka NKP ja Stalin tekivät Neuvostoliiton tilanteesta, ja joka heijastui muun muassa taistelussa oikeistopoikkeamaa vastaan. Tämän analyysin keskeinen tulos oli toteamus siitä, että Neuvostoliiton kehittymisen kannalta tärkein tavoite oli maan sisäisten kapitalismia synnyttävien ainesten, erityisesti maaseudun pientuotannon murskaaminen. Toinen maaseudun kollektivisointipolitiikkaan johtanut tekijä oli Neuvostoliitossa talvella 1927-1928 ilmennyt viljapula ja nälänhätä, joiden syyksi määriteltiin maatalouden pikkutalonpoikaisluonne (Stalin 1951/1928, 46-47). Neuvostoliiton maataloustuotannosta suurin osa saatiin 25 miljoonalta pientilalta, joiden lisäksi maataloustuotantoa harjoittivat suuret kapitalistiset kulakkitaloudet ja harvalukuiset kollektiivitilat (kolhoosit) sekä valtiontilat (sovhoosit). Stalin määritteli maatalouspolitiikan keskeiseksi tehtäväksi jouduttaa "... täydellä höyryllä kolhoosien ja neuvostotilojen tyyppiä olevien suurten tuotantolaitosten kehittämistä..." (mt., 47).

Stalin ja NKP:n keskuskomitea perustelivat, käynnistivät ja valvoivat kulakkien hävittämistä luokkana. Talonpoikien omaisuuden ja varastojen pakkoluovuttaminen olivat nopeita keinoja nälänhädän torjumiseen, samoja keinoja oli käytetty myös vallankumouksen jälkeen ja kansalaissodan vuosina 1918-1920. Vuoden 1929 joulukuussa pitämässään puheessa Stalin yllytti murskaamaan kulakit. Oli aika siirtyä kulakkien rajoittamispolitiikasta heidän hävittämiseensä luokkana. Hänen mukaansa kolhoosiliike oli valtava, kasvava vyöry, joka pyyhkäisee tieltään kulakiston vastarinnan ja raivaa tietä laajalle sosialistiselle rakennustyölle maaseudulla. Stalin käyttää poliittisesta toiminnasta puhuessaan luonnonvoimiin tai sodankäyntiin viittaavia metaforia vakuuttaakseen kuulijansa, joista monilla oli kokemuksia molemmista, esimerkiksi seuraavasti: "...kolhoosiliike, ... on saanut valtavan, yhä kasvavan kulakkivastaisen vyöryn luonteen, pyyhkäisee pois tieltään kulakin vastarinnan, musertaa kulakiston ... Hyökkäys kulakistoa vastaan merkitsee, että valmistaudutaan tähän tehtävään ja isketään kulakistoa, mutta isketään niin, että se ei voi enää nousta jaloilleen. Juuri sitä meillä bolshevikeilla sanotaankin todelliseksi hyökkäykseksi." Puheessaan Stalin riistää kulakeilta ihmisoikeudet kieltäessään heidän ottamisensa kolhooseihin sillä perusteella, että he ovat kolhoosiliikkeen vannoutuneita vihollisia. (Stalin 1955/1929c, 154-186).

Kulakkien hävittäminen luokkana tarkoitti heidän vastarintansa murtamista ja olemassaolon lopettamista. Kulakeilta otettiin pois maankäyttöoikeus, maanvuokraus- ja työvoiman palkkausoikeus ja lisäksi tuotantovälineet pakkoluovutettiin (Stalin 1946/1930b, 297). Kulakkien hävittäminen eteni nopeasti, sillä keväällä 1930 Stalin totesi, että 50 % Neuvostoliiton talonpoikaistalouksista oli kollektivisoitu ja maatalouden tuotanto oli noussut. Stalinin mukaan kollektivisointi oli ollut menestyksellinen, koska se oli perustunut vapaaehtoisuuteen ja Neuvostoliiton eri osien erilaisten olosuhteiden huomioonottamiseen (Stalin 1946/1930b). Hän totesi myös, että kollektiivitalouksia ei saisi perustaa pakolla, koska se oli typerää ja taantumuksellista. Kuitenkin joillakin alueilla talonpoikia oli kiristetty liittymään kollektiivitiloihin uhkaamalla sotilaallisella voimalla ja kasteluveden sekä teollisuustavaroiden eväämisellä. Lisäksi oli pakkoluovutettu asuinrakennuksia, lehmiä, hevosia, vuohia, kanoja ja ankkoja sekä poistettu kirkonkelloja kylien kirkoista. Stalin tuomitsi nämä toimenpiteet koska ne eivät edistäneet vaan haittaavat maatalouden kollektivisointia ja talonpoikien motivointia liittymään kolhooseihin. Syynä toimenpiteiden tuomitsemiseen oli se, että ne voisivat johtaa puolueen vallan legitimiteetin perustan, yhteyden miljooniin talonpoikiin, katkeamiseen. (mt., 288-303). Vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin Stalin itse oli pitänyt naurettavana ja joutavana pitää pitkiä puheita kulakkien omaisuuden pakkoluovuttamisesta. Hän käytti tässä yhteydessä sananlaskua: "Kun kaula on katkaistu, ei hiuksia surra." (Stalin 1955/1929c, 184).

Vaikka Stalin oli huolissaan kollektivisoinnin yhteydessä tapahtuneista ylilyönneistä ja väkivaltaisuuksista hän ei suinkaan tuominnut suurtalonpoikia vastaan suunnattua väkivaltaa vaan hyväksyi keskisuurten talonpoikien pakottamisen kolhooseihin, ratsuväkirynnäköt heitä vastaan ja omaisuuden pakkoluovuttamisen. Stalin kannusti käyttämään väkivaltaa suurtalonpoikia vastaan. Hän ei määritellyt keinoja yksityiskohtaisesti, mutta käytti politiikasta sodan metaforaa ja otti esimerkkejä kansalaissodan taisteluista, joten yleisölle ei jäänyt epäselväksi minkälaisia keinoja toivottiin käytettäväksi. Kulakki oli neuvostovallan vihollinen, jota vastaan on käytävä sotaa. Stalin kuvaa vihollisia - Leniniä mukaillen - verenimijöiksi, riistäjiksi, vampyyreiksi ja hämähäkeiksi, murhapolttajiksi, murhaajiksi, joille ei tule antaa armoa. (Stalin 1955/1930, 218-233). Vuoden 1930 aikana käytiin kulakkien luokkana likvidoimiskampanjan lisäksi kampanjaa erilaisia asiantuntijoita vastaan, joita syytettiin sabotaasista ja jotka tunnustivat julkisesti "rikoksiaan." Näistä asiantuntijoista osa ammuttiin Stalinin käskystä (ks. Werth mt., 200). Vuonna 1930 kävi ilmeiseksi, että osa kolhooseihin liittyneistä talonpojista erosi niistä. Tilanteen pelastaakseen puolue päätti vapauttaa kolhoosit veroista kahdeksi vuodeksi ja lykätä kolhoositalonpoikien velkojen ja sakkojen perintää sekä myöntää kolhooseille luottoja.

Kulakkien luokkana hävittämisen politiikan suunnittelussa, toteuttamisessa ja arvioinnissa Stalin ensimmäisiä kertoja käytti kaksoistaktiikkaa, joka auttoi häntä säilyttämään valtansa ja - ainakin osittain - uskottavuutensa kansan, myös vainojen kohteiksi joutuneiden silmissä. Stalin perusteli ensiksi tietyn politiikan, yllytti sen toteuttamiseen ja sen jälkeen hän tuomitsi politiikan seurauksena syntyneet ongelmat ja henkilöt, jotka aiheuttivat ongelmia toteuttaessaan hänen omia käskyjään liian innokkaasti tai muuten väärällä tavalla. Tällä taktiikalla Stalin sai yhtäältä itselleen ja puolueelle uskolliset henkilöt, puolueenjäsenet, viranomaiset ja sotilaat toimimaan haluamallaan tavalla, mutta toisaalta saattoi säilyttää kansanjoukkojen keskuudessa ja ehkä myös ulkomailla maineensa liiallisten julmuuksien ja sorron oikeudenmukaisena vastustajana. Myöhemmin 1930-luvulla toimeenpantujen vainojen aikana sama taktiikka sai sadat ja tuhannet vangitut, kuolemaan tai karkotukseen tuomitut henkilöt lähettämään Stalinille vetoomuksia tuomioidensa muuttamiseksi. Useat tuomitut uskoivat, että heidän pidättämisensä oli erehdys ja että jos Stalin tietäisi heidän kohtalostaan ja kohtaamastaan vääryydestä hän oikaisisi asian (Tucker 1990, 442). Myös Stalinin entiset työtoverit, joiden olisi pitänyt tietää Stalinin menettelytavat ja toimenpiteiden luonne lähettivät hänelle kirjeitä, joissa rukoilivat anteeksiantoa ja lupasivat uskollisuutta, jos Stalin armahtaisi heidät (Zinovjevin kirje ks. Radzinski 2001, 366, Buharinin kirjeitä ks. Radzinski mt., 421-427). Tähän uskoon ja viime hetkeen asti säilyneeseen toivoon Stalinin puuttumisesta peliin perustui osittain se, että vain vähän vastarintaa ilmeni joukkopuhdistusten yhteydessä. Kun noutajat tulivat yöllä, ihmiset menivät mukaan vapaaehtoisesti, koska tiesivät, että eivät olleet tehneet mitään väärää ja uskoivat että Stalin, joka hillitsi, tuomitsi ja ojensi kuumapäisimpiä käskyjensä toteuttajia julkisesti, ottaisi heidän syyttömyytensä ja vetoomuksensa huomioon ja vapauttaisi heidät. Stalin siis valehteli, koska pystyi sillä tavalla säilyttämään oman ja puolueen vallan ja tekemään työtä utopiansa eteen. Stalinin, kuten Lenininkin, eetoksena oli: tarkoitus pyhittää keinot.

NKP:n kuudennessatoista edustajakokouksessa kesällä 1930 Stalin viitoitti tietä uusille luokkavihollisia vastaan suunnatuille vainoille. Hänen lähtökohtansa oli, että kulakkien hävittäminen luokkana oli onnistunut tärkeimmässä tavoitteessaan. Se oli heikentänyt riistävien luokkien merkitystä kansantulon kartuttamisessa ja vähentänyt heidän määräänsä, lisäksi teollisuustyöväestön ja kollektiivi- ja valtiontilojen työväestön määrä ja merkitys olivat kasvaneet. Kansantalouden sosialistinen uudelleen rakentaminen ei kuitenkaan tapahtunut rauhanomaisesti vaan kohtasi riistäjäluokkien vastarintaa. Jäljelle jääneistä vastustajista tärkeimmiksi Stalin nosti porvarillisen älymystön huippukerrostuman, joka harjoitti turmiollista tuholaisuutta, murhapolttoja ja pommi-iskuja teollisuudessa ja kulakit, jotka taistelivat petomaisesti kollektiivitaloutta vastaan maaseudulla. Lisäksi byrokraattiset ainekset sabotoivat neuvostovallan toimenpiteitä. Stalin esitti myös, että neuvostovallan viholliset toimivat imperialistisilta valloilta saamillaan rahoituksella ja tuella. Kaikkia näitä ilmiöitä Stalin piti osoituksena luokkataistelun kärjistymisestä Neuvostoliiton sisällä ja vaati hyökkäystä koko rintamalla luokkavihollisia ja puolueen omissa riveissä olevia opportunistisia, hyökkäystä häiritseviä, pakokauhua ja epäluottamusta kylväviä ihmisiä vastaan. Kysymys oli hänen mukaansa taistelusta, jossa ratkeaa voittaako sosialismi vai kapitalistiset ainekset. (Stalin 1955/1930, 322-326).

Kulakkien hävittäminen luokkana oli laaja kansanmurha, jonka kohteena oli luokkaviholliseksi määritelty valtakunnan väestön enemmistö talonpojat. Kampanjan kestäessä pakkosiirrettiin n. 2 miljoonaa ihmistä, joista noin 1,8 miljoonaa vuosina 1930-1931. Arvioiden mukaan jopa 6 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään. Kulakkien hävittäminen sai monin paikoin mielivaltaisen ryöstelyn luonteen, ja johti satoihin tai tuhansiin talonpoikien kapinoihin ja mielenosoituksiin eri puolilla Neuvostoliiton maatalousalueita. Kapinat tukahdutettiin usein asevoimin, niihin osallistuneita teloitettiin joko oikeudenkäynnin jälkeen tai ilman edes muodollista oikeudenkäyntiä. (Werth mt., 174-179). Kulakkien hävittämisen yhteydessä luotiin jo perustaa 1930-luvun muiden vainojen toteuttamisessa käytetyille vanki- ja työleirijärjestelmille. Vankeja oli vuoden 1930 lopussa lähes 2 miljoonaa. Vankityövoimalla toteutetut suuret rakennusprojektit ja mm. metsänhakkuut olivat menestyksiä, jotka innostivat jatkamaan samankaltaista politiikkaa myös kulakkien hävittämisen loputtua.

Mielenkiintoinen todistuskappale Stalinin uskomusjärjestelmästä löytyy Stalinin koottujen teosten 13. osasta, jossa on julkaistu alunperin vuonna 1931 kirjoitettu artikkeli: Eräistä bolsevismin historian kysymyksistä (Stalin 1952/1931, 90-109. Stalin hyökkää kirjoituksessa eräässä puolueen sanomalehdessä julkaistua artikkelia vastaan, jossa arvostellaan Leninin kaudella harjoitettua puolueen politiikkaa. Tärkeintä Stalinin kirjoituksessa on tapa, jolla hän määrittää Leninin ja puolueen välisen suhteen ja bolsevikkien ja myös itsensä tärkeimmät ominaisuudet. Stalinin mukaan puolueen politiikka henkilöityi voimakkaasti Leninin, jolloin myös kaikki arvostelu puolueen politiikkaa kohtaan oli Leniniin henkilönä suuntautunutta arvostelua ja asetti epäilyksenalaiseksi oliko Lenin lainkaan oikea bolsevikki. Stalin koki myös esimerkiksi Trostskin, Buharinin ja Kamenevin arvostelun puolueen politiikkaa kohtaan arvosteluksi itseään ja henkilöään kohtaan ja viime kädessä sen epäilemiseksi, oliko hän ollenkaan oikea bolsevikki. Puolueen politiikkaan kohdistuvan kritiikin kokeminen henkilökohtaisena loukkauksena osoitti, että Stalin oli voimakkaasti samaistunut puolueeseen ja näki itsensä puolueen ruumiillistumana. Kirjoituksessaan Stalin, puolustaessaan Leniniä, yhtäältä puolustaa itseään mutta toisaalta hän perustelee omaa asemaansa puolueen johtajana esittämällä Leninin ja puolueen välisen suhteen omalta kannaltaan tarkoituksenmukaisella tavalla. Lisäksi Stalin piirtää kirjoituksessaan oikean bolsevikin muotokuvan oman politiikkansa tueksi. Oikea bolsevikki käy leppymätöntä ja säälimätöntä taistelua puoluetta uhkaavaa opportunismia (ja muita puolueen sisäisen opposition ilmauksia) vastaan, torjuu sovittelukannan eikä aliarvioi opportunismin vaaraa. Stalin tietysti oli oikea bolsevikki eikä voinut puolueen sisäisissä kiistoissa antaa minkäänlaista armoa eikä sovitella. Näistä lähtökohdista oli loogista, että puolueen sisäisten - kuviteltujen tai todellisten - oppositioiden tukahduttaminen sai joukkomittaisten vainojen luonteen 1930-luvulla.

NKP(b) piti seitsemännentoista edustajakokouksensa vuonna 1934 kulakkien hävittämisen ja maatalouden pakkokollektivisoinnin tapahduttua ja maan teollistumisen päästyä hyvään vauhtiin. Puolueen sisäisiä oppositiovoimia vainottiin yhä päättäväisemmin. Stalin totesi selostuksessaan puoluekokoukselle (Stalin 1946/1934) tyytyväisenä, että Neuvostoliitossa kapitalistinen talous teollisuudessa oli lopetettu ja yksilöllistalonpoikainen talous maataloudessa oli tungettu toisarvoiseen osaan (mt., 440). Stalin esitteli puoluekokouksessa Neuvostoliiton loistavia saavutuksia: teollisuustuotanto kasvoi, uusia, suuria teollisuuslaitoksia, kaupunkeja, kyliä, liikenneyhteyksiä, kouluja, yliopistoja, kulttuuri- ja urheilulaitoksia oli rakennettu ja avattu käyttöön. Talouden alalla saavutettujen tulosten rinnalla Stalin kertoi myös puolueen sisäisessä taistelussa saavutetuista voitoista. Hän sanoi muun muassa: "on murskattu ja hajoitettu troskilaisten leniniläisvastainen ryhmä. Sen järjestäjät maleksivat nyt ulkomailla porvarillisten puolueiden takapihoilla." Lisäksi oli murskattu ja hajotettu leniniläisvastainen oikeistopoikkeama ja nationalistinen poikkeama, joiden kannattajat olivat antautuneet, katuneet ja yrittivät sovittaa syntejään puolueen edessä. Tässä puhui jälleen pappisseminaarin käynyt mies. Stalin totesi, että puolueen teollistamispolitiikka ja kulakkien hävittämisen sekä maatalouden kollektivisoinnin politiikka olivat voittaneet. Mikä tärkeintä oli osoittautunut, että sosialismia voitiin rakentaa yhdessä maassa. Nämä kaikki menestykset olivat masentaneet puolueen sisäisiä oppositiovoimia ja puolueen ulkoisia vastustajia. Mutta vaikka puolue oli saavuttanut suuria voittoja eri yhteiskuntapolitiikan alueilla ja sisäisten vihollisten vastaisessa taistelussa, taistelu ei kuitenkaan ollut päättynyt. Taistelu jatkui koska useissa maan kaupungeissa eli edelleenkin väestön välikerrostumia, jotka tuottivat puolueen linjan vastaisia ajatuksia. Lisäksi jotkut puolueen jäsenet kannattivat puolueen linjan vastaisia ajatuksia. Taistelu ihmisten tajunnasta jatkui maan sisäisistä syistä, mutta myös koska Neuvostoliittoa ympäröivät kapitalistiset maat pyrkivät koko ajan vaikuttamaan väestön mielialoihin ja asenteisiin. Erityisen vaarallisena Stalin piti sitä, että kun Neuvostoliitossa oltiin siirtymässä luokattomaan yhteiskuntaan jotkut puolueen jäsenet kuvittelivat, että siirtyminen tapahtuisi itsestään. Hän korosti sitä, että luokattoman yhteiskunnan rakentaminen saattoi tapahtua vain työtätekevien lujilla ponnistuksilla, lujittamalla proletariaatin diktatuuria, kiihdyttämällä luokkataistelua ja hävittämällä kaikki kapitalistisen luokan jätteet ja taistelemalla sekä sisäisiä että ulkoisia vihollisia vastaan. (mt., 465-466).

Puoluekokousselostuksessaan vuonna 1934 Stalin nosti esille erään tärkeän periaatteellisen kannan, joka oli jo aikaisemmin ohjannut hänen politiikkaansa ja joka erityisesti myöhemmin hänen valtakaudellaan tekee ymmärrettäväksi hänen toimensa niin puolueen kuin armeijankin johdossa. Hän esitti, että 1930-luvun alun aikana puolueessa ja neuvosto- sekä talousjärjestöissä johtajien valta oli noussut suuremmaksi kuin koskaan. Tästä syystä - hänen mukaansa - johtajien työstä riippui Neuvostoliiton menestys lähes kokonaisuudessaan tulevaisuudessa. Stalinin mukaan objektiivisia olosuhteita ei voinut enää syyttää epäonnistumisista vaan niistä olivat vastuussa puolueen ja muiden organisaatioiden johtajat. Koska johtajat olivat suuressa vastuussa oli kehitettävä menetelmät, joiden avulla johtajia voitaisiin valvoa ja tarpeen vaatiessa rangaista vastuuttomuudesta ja laiminlyönneistä. Tuolloin käyttöön otettuja tai vahvistettuja menetelmiä olivat muun muassa itsekritiikki, yksilöjohtajuus, valvonnan voimistaminen ja kaikkien järjestöjen - mukaan lukien puolueen - puhdistaminen. (mt., 477- 478).

Puhdistusten seurauksia puitiin NKP(b) piti kahdeksannentoista puoluekokouksessa toisen maailmansodan aattona maaliskuussa 1939. Stalin esittämässä keskuskomitean toimintaselostuksessa hän kuvasi puolueen sisäisissä puhdistuksissa saavutettuja tuloksia vuosina 1935-1939. Hän puhui useiden tunnettujen Puna-armeijan komentajien ja NKP:n keskuskomitean jäsenten ampumisesta vuonna 1937 ja vuoden 1938 alussa. Vuoden 1937 kesäkuun alussa ammuttiin muun muassa Puna-armeijan pääesikunnan johtoon kuulunut marsalkka Tuhatshevski, Kievin sotilasalueen komentaja Jakir, Valko-Venäjän sotilasalueen komentaja Uborevits ja Frunzelle nimetyn sotilasakatemian johtaja armeijan komentaja Kork. Heidän lisäkseen vangittiin viisi muuta puna-armeijan korkeaa johtajaa. Kaikkia syytettiin vakoilusta Saksan hyväksi ja suunnitelmista murhata Stalin ja kommunistisen puolueen johto ja vallata Kreml. Puna-armeijan johdon tappiot näissä puhdistuksissa olivat suuremmat kuin minkään armeijan johdon sodassa kärsimät tappiot (Stalin 1946/1938, 584, ks. Bullock 1992, 491-494, Radzinski 1995, 417-420).

Vuoden 1938 alussa ammuttiin Stalinin merkittävin elossa ollut poliittinen kilpailija NKP:n keskuskomitean jäsen Nikolai Buharinin, jota syytettiin osallistumisesta sotilaallispoliittiseen salaliittoon. Buharin tunnusti ennen teloitustaan rikokset, joista häntä syytetään mutta kiisti syyllisyytensä viimeisessä Stalinille lähettämässään kirjeessä. Ennen kuolemaansa kirjoittamassaan kirjeessä Buharinin selittää omaa kohtaloaan sillä, että Stalinilla on maailmanhistoriallinen tehtävä suurten suunnitelmien, aatteiden ja päämäärien palveluksessa, jotka jättävät varjoonsa kaiken muun. (Radzinski 1995, 424-425). Luulisin, että näin myös Stalin itse ajatteli.

Stalin kuvasi puhdistuksissa teloitettuja henkilöitä vakoilijoiksi, murhamiehiksi, roistoiksi, kansan vihollisiksi ja tuholaisiksi, jotka olivat madelleet ulkovaltojen edessä, orjamaisesti köyristäneet selkänsä jokaiselle ulkomaiselle virkamiehelle ja jotka olivat valmiita vakoilijoiksi. Hänen mukaansa puolueen ja sen johtavien elinten lujittamiseksi oli säännöstelty puolueen kokoonpanoa, syrjäytetty epäluotettavia, valikoimalla parhaita ja pienennetty järjestöjen kokoa. Hän totesi, että puolueessa oli toteutettu joukkomittainen puhdistus vuosina 1933-1935, keskeytetty uusien jäsenten otto ja vaihdettu jäsenkirjat vuonna 1936. Stalin mukaan "...puolue puhdisti rivinsä satunnaisista, passiivisista aineksista, kiipeilijä-aineksista ja suorastaan vihamielisistä aineksista, jättäen riveihinsä kaikkein lujimmat ja uskollisimmat ihmiset." Hän tunnusti, että puhdistusta ei tehty ilman virheitä, vaan että virheitä tehtiin enemmän kuin voitiin olettaa. Tästä syystä hän totesi, että joukkomittaisten puhdistusten menetelmää ei voi enää käyttää . Puolueessa oli vuonna 1938 270 000 jäsentä vähemmän kuin siinä oli ollut edellisen puoluekokouksen alla vuonna 1934. "Mutta tässä ei ole mitään pahaa. Siitä on päinvastoin hyötyä, sillä puolue lujittuu siten, että se puhdistautuu saastasta." (Stalin 1946/1938, 584-587).

Stalinin ideologinen ajattelu ja retoriikka perustui pitkälle samoihin aineksiin, joita Kuusisto löytää länsimaisten suurvaltajohtajien kannanotoista Persianlahden sodasta. Stalin suostutteli yleisönsä luottamaan sanomaansa kuvaamalla luokkaviholliset uhkaaviksi ja pahoiksi. Metaforien, kuten hämähäkki, verenimijä, roisto, kansanvihollinen ja vampyyri avulla vastustaja epäinhimillistettiin, jolloin raa’atkin toimenpiteet voitiin oikeuttaa. Poliittinen toiminta tapahtui kuin luonnonilmiö, tulva tai myrsky, jolloin yksittäisen toimijan vastuu toiminnan oikeellisuudesta väistyi. Riistäjäluokista luotua viholliskuvaa, johon liittyi sodan sanasto ja kuvasto, voitiin käyttää perustelemaan kompromissitonta toimintaohjelmaa. Riistäjien kanssa ei voinut neuvotella vaan oli iskettävä lujaa ja säälimättömästi. Tällaisen viholliskuvan luomisen jälkeen neuvotteluratkaisu oli mahdoton. Taistelu luokkavihollisia vastaan kuvattiin oikeutetuksi, sillä siitä riippuu sosialismin ja työväenluokan tulevaisuus. Stalin muokkasi luokkataistelusta predestinoidun tarinan, jolla oli alku ja loppu, toimijat, juoni ja tarkoitus. Luokkataistelun tarkoitus oli uuden sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen luominen, joka takaisi hyvinvoinnin väestölle ja johtaisi lopulta vallankumoukseen ja riiston loppumiseen koko maailmassa. Venäjän työväenluokalla ja sen johtavalla voimalla, etujoukolla, NKP:llä oli tarinassa messiaan, pelastajan rooli.

Opin vaikutusvaltaa kuvaa karkotuksessa kuolleen kirjailija Osip Mandelstamin vaimo Nadeñda Mandelstam muistelmissaan: "väitän että me kaikki - kaupunki enemmän kuin maaseutu - olimme tilassa joka likeltä muistuttaa hypnoottista unta. Meihin oli todella iskostettu, että olimme astuneet uuteen aikakauteen ja että meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuin alistua historian välttämättömyyteen, joka sitä paitsi vastaan ihmiskunnan onnen puolesta taistelevien parhaiden ihmisten unelmia. Historiallisen determinismin saarnaaminen oli riistänyt meiltä tahdon ja vapaan ajattelun." (Mandelstam 1997, 46). Neuvostoliiton hajottua Venäjällä aloitettiin Memorial-liikkeen toimesta syyttöminä murhattujen ihmisten maineen puhdistaminen ja käynnistettiin myös keskustelu syyllisten rankaisemisesta. Arkistojen auettua ilmeni kuitenkin, että suuri osa vangituista ja tuomituista oli joutunut salaisen poliisin kynsiin naapureiden, työtoverien, tuttavien ja ystävien ilmiantojen perusteella. Syyllisten rankaisemisesta luovuttiin, sillä huomattavaa osaa kansasta oli mahdoton asettaa syytteeseen ilman vaaraa yhteiskunnallisen rauhan vakavasta järkkymisestä. Osa ilmiantajista oli salaisen poliisin tehtäviinsä houkuttelemia, ostamia tai määräämiä ihmisiä, jotka hoitivat "yhteiskunnallisen velvollisuutensa" vasten tahtoaan mutta oli myös ihmisiä, jotka toimivat ilmiantajina muista syistä.

Stalin käytti kaikissa puheenvuoroissaan puhujaäänenä me-pronominia, sen inklusiivista muotoa, joka viittaa siihen, että johtaja oli itse henkilökohtaisesti osallinen ja sitoutunut tietyn politiikan muotoilemiseen ja toteuttamiseen. Passiivia Stalin käytti silloin kun hän puhui esimerkiksi kollektivisoinnin yhteydessä tapahtuneista virheistä ja ylilyönneistä. Toisaalta hän myös nimesi selvästi henkilöitä (esimerkiksi Buharinin), jotka olivat opportunismillaan ja horjunnallaan heikentäneet puolueen taistelua. Stalinille retoriikassa ei ihmisten tappamisella ylpeileminenkään ollut mahdotonta. Hän kehotti julkisesti, joskaan ei aivan sanamukaisesti, tappamaan niin luokkavihollisia kuin muitakin kansan vihollisia.

Stalinin politiikka ja suostuttelustrategiat perustuivat puhujan ja yleisön välisiin esisopimuksiin, joiden puitteissa tietyt lähtökohdat esitettiin annettuina ja epäproblemaattisina. Tällaiset esisopimukset perustuivat Stalinin ja yleisön yhteiseen tai yhteiseksi oletettuun käsitykseen muutamista keskeisistä ideologisista käsitteistä ja ideoista, kuten työväenluokka, vallankumous, luokkataistelu, proletariaatin diktatuuri, kapitalismi, riistäjäluokka ja sosialismi yhdessä maassa. Myös jaettu käsitys luokkataistelun kärjistymisestä ja Neuvostoliiton asemasta yksinäisenä piiritettynä, vihollistensa ympäröimänä maana olivat esisopimusten luonteisia. Näitä esisopimuksia vahvistettiin jatkuvasti, päivittäin kommunistisen puolueen valvomassa lehdistössä, niistä puhuttiin järjestöjen kokouksissa ja niitä opetettiin kouluissa sekä yliopistoissa. Esisopimusten lisäksi Stalin käytti retoriikassaan kvasiloogisia argumentteja, kuten esimerkiksi vertailuja. Tärkeitä olivat Neuvostoliiton ja läntisten maiden kansantalouksien saavutusten vertaileminen erityisesti vuodesta 1930 lähtien ja Neuvostoliiton sekä tsaristisen Venäjän tuotantolukujen vertaileminen.

Stalinin diskursseista löytyy selviä yhtymäkohtia kristinuskon tuttuihin hahmoihin ja juonikuvioihin. Työväenluokka oli historian luoja, puolue sen poika, Marx, Lenin ja Stalin olivat luojan sanansaattajia mutta samalla he olivat maallisia johtajia ja neuvonantajia, profeettoja, jotka johdattivat työväenluokkaa ja sen valittua etujoukkoa, puoluetta sosialistiseen paratiisiin. Paratiisiin ei pääse ilman kilvoittelua, kärsimystä ja taistelua pahan saatanan voimia vastaan. Työväenluokan tuli hyväksyä tilapäinen kärsimys ja kilvoittelu sekä armottomuus vihollista kohtaan hintana, joka oli maksettava pelastuksen ja paratiisin saavuttamisesta. Ortodoksisen uskonnon tutuksi tekemä kristillinen kuvasto ja toimijat sekä tuonpuoleisen paratiisin tavoittelu korvautuivat stalinismissa maallisella kuvastolla ja toimijoilla sekä tämän puoleisen paratiisin tavoittelulla. Kun verrataan ortodoksista ristisaattoa kommunistisen puolueen järjestämiin vappu- tai vallankumousjuhlakulkueisiin ei voi olla huomaamatta niiden yhtäläisyyksiä, mikä ei ole sattuma, vaan osoittaa kommunistisen puolueen ja ortodoksisen uskonnon mis-en-scènen samankaltaisuutta ja jatkuvuutta.