Vesa Puuronen
Jotain minusta
Julkaisut
Curriculum vitae
Nettirikoksen uhrina
Tutkimus
Politiikka
Poliittinen toimintani
Kommentteja valtakunnan
poliiikasta
Kommentteja maailman-
politiikasta
Blogi

takaisin julkaisun Tappavat aatteet sisällysluetteloon>
Vesa Puuronen

4 NATSISMI - PUHTAAN RODUN PUOLESTA

Natsismin, jolla tarkoitetaan Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP, Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei) ideologiaa, tarkastelu on tällä hetkellä ajankohtaisempaa kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Natsismin tekee ajankohtaiseksi äärioikeistolaisten puolueiden ja poliitikkojen suosion kasvu useissa Euroopan maissa. Edellisen kerran näitä ajatuksia julistettiin ja kannatettiin yhtä yleisesti Euroopassa 1920-luvulta toisen maailmansodan päättymiseen ulottuvalla ajanjaksolla. Euroopan äärioikeistolaisista puolueista vain natsipuolue NSDAP sai 1930-luvulla enemmän kuin 30 prosenttia äänistä valtiollisissa vaaleissa, Belgiassa ja Unkarissa puolueiden äänisaalis jäi alle 20 prosenttiin äänistä. Fasististen ja äärioikeistolaisten puolueiden ja ideologian merkitystä ja vaikutusvaltaa ei kuitenkaan mitattu pelkästään kannatusluvuilla vaan puolueet ja niiden muodostama hallitus oli vallassa Mussolinin Italiassa, Francon Espanjassa ja Salazarin Portugalissa, joissa demokraattisia vaaleja ei järjestetty. Unkarissa valtaa piti vuoden 1919 Unkarin neuvostovallan kukistanut oikeistolainen nationalisti, diktatorisesti hallinnut Horthy, Puolassa vallassa oli marsalkka Pilsudski ja myös Romaniassa nousi vuoden 1938 alussa valtaan fasistinen puolue (ks. Hobsbawm 2001, 146 - 184).

1990-luvulla ka 2000-luvulla äärioikeistolaiset puolueet ovat olleet monissa Euroopan maissa suositumpia kuin kertaakaan 1930-luvun jälkeen. Vanhimpia uuden tyyppisiä populistisia oikeistopuolueita Euroopassa on ranskalainen, ex-puheenjohtajansa Jean-Marie Le Penin vuonna 1972 perustama Front Nationale, jonka ääniosuus on ollut valtiollisissa vaaleissa vaihdellut 1980-1990-luvuilla kymmenestä viiteentoista prosenttiin. Le Pen sai itse 15 prosenttia äänistä presidentin vaaleissa vuonna 1995, mutta vuoden 2002 kevään vaaleissa hän järkytti koko Ranskaa ja Eurooppaa saadessaan noin 17 prosenttia äänistä ja pudottaessaan sosialistien ehdokkaan pois vaalien toiselta kierrokselta. Toisella kierroksella Le Pen sai 17,9 prosenttia äänistä. Paikallisvaaleissa Front Nationale on onnistunut saamaan joillakin alueilla enemmistön äänistä ja kaupunginjohtajan paikkoja, puolueella on lähes 300 kunnanvaltuutettua. Belgiassa toimiva Flaamilainen blokki (VB) sai valtiollisissa vaaleissa 9,9 prosenttia äänistä vuonna 1999. Puolue on toista maailmansotaa edeltäneen natsipuolueen suora perillinen ja on kampanjoinut mm. natsien kanssa yhteistyötä tehneiden henkilöiden täydellisen armahtamisen puolesta. Puolueella on läheiset suhteet Le Penin Kansalliseen rintamaan. VB lisäksi Belgiassa toimii Kansallinen rintama niminen äärioikeistolainen puolue, joka sai 1,5 prosenttia äänistä vuoden 1999 valtiollisissa vaaleissa. Vuoden 2000 paikallisvaaleissa VB sai Antverpenissä 33 prosenttia äänistä ja enemmistön kaupunginvaltuustopaikoista. Hollannissa syntyi keväällä 2002 hyvin nopeasti populistinen ja osittain oikeistolainen Pim Fortuynin johtama lista, jonka karismaattinen johtaja ammuttiin ennen vaaleja toukokuussa 2002. Vaaleissa puolue sai 26 paikkaa Hollannin 150 paikan parlamentissa. Se pääsi myös hallitukseen mutta listan edustajien toiminta on ollut kaoottista johtajan kuoleman jälkeen. Hollannissa toimii kaksi muutakin äärioikeistolaista puoluetta, joista Keskustademokraatit sai prosentin ääniosuuden valtiollisissa vaaleissa 2002. Puolueella on ollut menestystä paikallisvaaleissa 1990-luvulla maan suurimmissa kaupungeissa. Tanskassa toimiva Kansanpuolue, jota johtaa Pia Kjaersgaard sai 2001 pidetyissä vaaleissa 12 prosenttia äänistä. Puolueen painoarvo on politiikassa kuitenkin varsin suuri koska se sai ääniosuudellaan vaa’ankieliaseman. Puolueen siirtolaisvihamielisiä tavoitteita on otettu osaksi hallituksen politiikkaa ja lainsäädäntöä. Saksassa ei ole yhtään suurta äärioikeistolaista tai fasistista puoluetta. Paikallisesti vaikutusvaltainen puolue on Saksan kansan unioni (Deutsche Volks Union), joka sai 12,9 prosenttia vuoden 1998 Saksi-Anhaltenin osavaltiovaaleissa entisen DDR:n alueella. Norjassa Carl Hagenin johtama Edistyspuolue sai 14,6 prosenttia vuoden 2001 valtakunnallisissa vaaleissa. Hallitukseen puoluetta ei otettu mutta oikeistolainen vähemmistöhallitus nojaa puolueen tukeen, mikä antaa sille vaikutusvaltaa hallituksen poliittisten tavoitteiden määrittelyssä. Ruotsissa vuoden 2010 vaaleissa pääsi ensimmäistä kertaa parlamenttiin 5,9 prosentin ääniosuudella Ruotsidemokraatit, jonka ohjelma oli maahanmuuttajavastainen. Puoluetta on eristetty parlamentaarisesta yhteistyöstä, mutta sillä voi olla joissakin kysymyksissä vaikutusvaltaa suurempien puolueiden politiikkaan.

Italiassa toimii useampia äärioikeistolaisia puolueita, jotka muodostavat pääministeri Silvio Berlusconin Forza Italia-puolueen kanssa oikeistolaisen liiton ja pitävät käsissään hallitusvaltaa. Kansallinen liitto on Gianfranco Finin johtama fasistipuolueen perinnön jatkaja, joka sai 12 prosenttia äänistä vuoden 2001 vaaleissa. Puolueella on kolme ministerin paikkaa Italian hallituksessa. Pohjoinen liitto on toinen äärioikeistolainen puolue, joka sai 3,9 prosenttia äänistä vuoden 2001 vaaleissa. Puolueella on 3 ministerinpaikkaa hallituksessa. Espanjassa toimii pieni muukalaisvihamielinen puolue, Portugalissa toimiva Kansan puolue sai 8,75 prosenttia vuoden 2002 valtakunnallisissa vaaleissa. Sveitsissa toimiva Sveitsin kansan puolue sai 23 prosenttia äänistä vuoden 1999 vaaleissa. Itävallassa Jörg Haiderin Vapauspuolue sai vuonna 1998 vaaleissa 27 prosenttia äänistä ja merkittävän aseman hallituksessa. Sisäisten riitojen ja uskottavuusongelmien repimä puolue kuitenkin menetti äänistään reilusti yli puolet syksyllä 2002 pidetyissä vaaleissa. Kaikissa Itä-Euroopan entisissä sosialistisissa maissa toimii äärikansallisia ja muukalaisvihamielisiä puolueita, joiden menestys vaaleissa on ollut vaihtelevaa. Merkittävimpiä puolueita on Suur-Romanian puolue Romaniassa, joka sai 21 prosenttia vuoden 2000 vaaleissa. Unkarissa Oikeuden ja Elämän puolue sai 5.5 prosenttia äänistä vuoden 1998 vaaleissa. Suomessa kevään 2003 vaaleihin osallistui kaksi äärioikeistolaista ja maahanmuuttajavastaista puoluetta, joista Turussa päämajaansa pitävä Suomen Kansan Sinivalkoiset kertoo ohjelmassaan itsestään seuraavaa: "Sinivalkoiset on perustettu torjumaan Suomessa ... ilmiöitä, joita perinteiset puolueet eivät vieläkään tunnista. Olemme ainoa yhteiskunnallinen liike, jolla on päämääränään kansallisen olemassaolomme turvaaminen muukalaistulvan ja yhteiskunnallisen rappion uhatessa." (http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/). Puolueen puheenjohtaja on Olavi Mäenpää, joka on Turun kaupunginvaltuutettu ja saanut tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Toinen puolue on lahtelaisen Väinö Kuisman johtama Suomi nousee - Kansa Yhdistyy -puolue, jolla oli vaaleissa 30 kansanedustajehdokasta. Puolueen ohjelma-asiakirjassa todetaan: "Se juuri, että pakolaisongelmaan ei ole aikanaan paneuduttu asian vaatimalla päättäväisyydellä, on johtanut epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen, jossa ulkomaalaisille annetaan suomalaisia helpommin mahdollisuus saada erilaisia sosiaalitukia, työllistyä ja ryhtyä yrittäjiksi kansalaisten veromarkoilla. Moni onkin täysin oikeutetusti kysynyt että voiko tämä olla oikein, kun maassamme on oman väen keskuudessa työttömyyttä, asunnottomuutta ja epätoivoa. SNKY pitää tässä asiassa tiukasti suomalaisten puolta ja sanoo: OMA KANSA ENSIN, eli ensin oman maan kansalaisten asiat kuntoon ja työllisyys nousuun. Sen jälkeen voimme katsoa, jos on olemassa humanitaarisia syitä pakolaisten VÄLIAIKAISEEN sijoittamiseen maahamme. Väliaikaisena sijoituspaikkana voisi toimia Ahvenanmaa." http://www.snky.cjb.net/. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa valittiin kansaedustajaksi Perussuomalaisten listoilla sitoutumattomana ehdokkaana esiintynyt Tony Halme, jonka muukalaisvihamieliset ja sovinistiset kannanotot oikeuttavat hänen sijoittamisensa äärioikeistoon. Puolue sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa suurvoiton, eduskuntaan valittiin 39 puolueen edustajaa. Puolueen ääniosuus oli 19 prosenttia. Osa puolueen kansanedustajista kampanjoi avoimesti maahanmuuttajavastaisen ohjelman puolesta.

Näillä puolueilla ei ole yhteistä ideologiaa, mutta niiden ohjelmissa ja käytännön politiikassa kritisoidaan, halveksutaan ja vihataan maahanmuuttajia. Osa puolueista on antisemitistisiä, osa taas katsoo, että juutalaiset ovat liittolaisia islamin vastaisessa taistelussa. Osa on suoraan toista maailmansotaa edeltäneiden fasististen puolueiden perillisiä, osa on uudempia ryhmiä, joista joillakin on taustallaan hyvin varakkaita henkilöitä. Portugalin ääroikeistolaisen puolueen johtajan Paulo Portaksen lisäksi Italian oikeistolainen pääministeri Berlusconi on rikastunut median avulla ja hallitsee mediaa. Sveitsin äärioikeistolaisen Kansan puolueen todellinen johtaja on monimiljonääri Christoph Blocher. Itävallassa Jörg Haiderin politiikan suosion takana on nähty maan suurimman ja suosituimman sanomalehden antama suora ja epäsuora tuki. (Epstein 1996, http://www.irr.org.uk)

Maailma on muuttunut seitsemässäkymmenessä vuodessa. Ideologisen, taloudellisen ja poliittisen tilanteen ymmärtämisen kannalta ehkä huomattavin ero 2000-luvun alun ja kolmekymmentäluvun välillä on se, että stalinismi, joka oli vaikutusvaltainen ideologia Neuvostoliiton lisäksi muuallakin Euroopassa, on poistunut näyttämöltä. Myös Neuvostoliitto on lakannut olemasta. Bolsevismin voitosta Venäjällä oli kulunut Hitlerin noustessa valtaan vain neljätoista vuotta. Saksassa kommunistinen puolue oli kannatukseltaan kolmanneksi suurin puolue. Lokakuun vallankumouksen jälkeen vasemmistolaisia kumouksia oli tapahtunut 1918 Suomessa ja Saksassa sekä 1919 Unkarissa. Saksan kommunistinen puolue ja kansainvälinen kommunistinen liike olivat fasismin merkittävimpiä vastavoimia 1930-luvulla. Stalinin johtamalla Neuvostoliitolla oli lopulta ratkaiseva merkitys fasismin lyömisessä toisessa maailmansodassa.

Bolsevismi muuntui 1950-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen ideologisesti jossakin määrin liberaalimmaksi, stalinismin kauden vainoharhainen poliisivaltio muuttui hiukan sallivammaksi, vaikka toisinajattelijoiden vainoaminen oli edelleenkin tavanomaista ja vaikka monipuoluejärjestelmä ja ideologisesti pluralistinen yhteiskunta eivät tulleet Venäjällä mahdollisiksi ennen kommunistisen puolueen yksinvallan loppumista ja Neuvostoliitto romahtamista vuoden 1991 lopussa. Fasismin nousun aikoihin 1930-luvulla sen kilpailijoita olivat kommunistien lisäksi sosialidemokraatit. Sosialidemokratia on säilyttänyt asemansa merkittävänä ideologiana ja poliittisena liikkeenä Euroopassa, Yhdysvalloissa se ei ole ollut sitä koskaan, vaikka Demokraattisella puolueella onkin ollut politiikassaan sosialidemokraattisia sävyjä. Vasemmistopuolueista sosialidemokraatit ovat ainoa voima, jolla on realistisia mahdollisuuksia vaikuttaa ja vastustaa mahdollista fasismin uutta nousua Euroopassa. Eri maissa on olemassa myös hajanaisia rippeitä entisistä kommunistisista tai vasemmistososialistisista puolueista, mutta niillä ei yleensä ole suurta vaikutusvaltaa maiden politiikassa. Poikkeuksia ovat Unkari, Ranska, Suomi ja Ruotsi, joissa kommunistiset tai vasemmistososialistiset puolueet ovat olleet hallituksessa tai tukeneet sosialidemokraattista tai sosialistista hallitusta.

Vasemmistopuolueiden ja Neuvostoliiton lisäksi natsismia vastassa oli niin Saksassa kuin muuallakin Euroopassa sekä USAssa 1930-luvulla liberaaleja ja konservatiivisia puolueita. Nämä puolueet jakoivat monet natsien ideologiset lähtökohdat, kuten nationalismin, osa niiden kannattajista oli rasisteja tai antisemitistisiä mutta ne eivät yleensä hyväksyneet diktatuuria vaan kunnioittivat kansalaisvapauksia, kansanvaltaa, vapaita vaaleja ja monipuoluejärjestelmää. Konservatiivisten puolueiden johtajat eivät myöskään hyväksyneet fasistien vallankumouksellista ideologiaa, retoriikkaa eivätkä poliittisia käytäntöjä, vaikka kenties olisivat olleetkin yhtä mieltä poliittisista tavoitteista, kuten kommunistien, sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysten vallan vähentämisestä. Myös uuden vuosituhannen alkaessa Euroopassa ja USAssa on vaikutusvaltaisia konservatiivisia puolueita, jotka edelleenkin kunnioittavat samoja arvoja kuin 1930-luvullakin. Merkittävin muutos on tapahtunut USA:ssa, joka on tällä hetkellä maailman ainoa supervalta, ja esiintyy teknologisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti maailman johtavana valtiona. USA:ssa on siirrytty yhä epädemokraattisempaan poliittiseen järjestelmään, jonka keskeisiä piirteitä ovat kansalaisten alhaisen osallistumisaste vaaleihin ja muihin poliittisen demokratian elimiin sekä taloudellisiin resursseihin perustuva presidentin- ja kongressin valintajärjestelmä. Presidentti-instituutio on viimeisen presidentin valinnan myötä osittain muuntunut perinnölliseksi. USAta johtaa tällä hetkellä äärioikeistolainen presidentti, jonka puheissa toistuvat äänenpainot, joita aikaisemmin on kuultu vain oikeistolaisten diktaattoreiden suusta. USA:n presidentti korostaa lähes jokaisessa puheessaan sitä, että Amerikka puolustaa vapautta ja demokratiaa, mutta samalla painolla ellei painokkaamminkin hän myös toteaa, että vain USAlla on hallussaan tieto ja totuus siitä mitä vapaus ja demokratia tarkoittavat ja miten niitä tulee puolustaa. Bushin sanoma on yhtä selkeä kuin Hitlerin ja Stalininkin, vain hänellä on tietoa oikeasta, vain hänen puolellaan olevat tulevat pelastumaan, muut ovat väärässä ja tuhoutuvat.

Natsismi oli hallitseva, hegemoninen ideologia Saksassa vuoden 1933 tammikuun lopun ja vuoden 1945 toukokuun alun välisenä aikana. Natsipuolueen johtaja Adolf Hitler oli Saksan valtakunnankanslerina 30.1.1933 - 30.4.1945. Hitlerin jälkeen hänen nimittämänsä johtajat olivat vallassa vielä pari viikkoa 9.5. 1945 saakka, jolloin Natsi-Saksa antautui hävityn sodan jälkeen. Hitlerin ideologian tärkein lähde on hänen vuonna 1924 Landsbergin vankilassa sanelemansa teos Taisteluni (Mein Kampf). (Shirer 1962a, 98-99). Kirjassaan Hitler selitti perusteellisesti ideologiset lähtökohtansa ja poliittiset tavoitteensa. Ilmeisesti teos jäi monelta hänen vastustajaltaan kotimaassa ja ulkomailla lukematta tai ainakaan sitä ei otettu todesta.

Hitlerin laaja teos ei ole johdonmukainen eikä selkeä. Teoksen ensimmäisessä osassa Hitler esittää omaelämäkerrallisia tarinoita, joissa on myöhempien tutkimusten mukaan ainakin siteeksi tottakin. Elämäkertaansa Hitler käytti oman moitteettoman menneisyytensä todisteluun, lisäksi hän kertoi maailmankatsomuksensa muotoutumisesta kokemuksiensa ja kirjallisuuden kautta. Hitlerin maailmankatsomuksen peruspilarit olivat juutalaisviha ja viha marxilaisuutta sekä työväenliikettä kohtaan sekä usko arjalaisen rodun maailmanhistorialliseen kutsumukseen ja erityisesti Saksan kansan suureen rooliin historiassa. Hitler ei perustele maailmankatsomustaan systemaattisesti tai tieteellisesti. Siitä huolimatta teoksesta löytyy Hitlerin historiankäsitys ja hänen käsityksensä ihmisrotujen, Saksan kansan ja yksittäisten ihmisten merkityksestä historiassa. Taisteluni-teoksessa kuvataan ja perustellaan ideologisesti myös kansallissosialistisen puolueen sisä- ja ulkopoliittiset tavoitteet.

Hitlerin ideologian perustan muodosti käsitys, että historiaa ohjaavat voimat, jotka ovat kaikkien historiallisten tapahtumien syitä (Hitler 1941/1924, 18). Hitlerin näkemyksen mukaan rodut ovat historian toimijoita. Kaikki maailmanhistorian tapahtumat ovat seurausta luonnollisesta rotujen itsesäilytysvaistosta ja rodun "kartuttamisvietistä". Rodut käyvät keskinäistä kamppailua, joka voi saada aseellisen ja väkivaltaisen välien selvittelyn luonteen mutta on useimmiten tapahtunut vaivihkaa siten, että korkeampi, kulttuuria luova rotu on vähitellen rappeutunut oltuaan tekemisissä alempien rotujen kanssa. Hitlerin mukaan "... entisaikojen suuret kulttuurit tuhoutuivat ainoastaan siitä syystä, että alun alkuaan luova rotu kuoli vähitellen verenmyrkytykseen." Tästä oletuksesta Hitler päätteli, että jos jokin kulttuuri aiotaan säilyttää ja sitä kehittää täytyy parhaimman ja voimakkaimman rodun säilyttää itsensä puhtaana ja mikäli tarpeen tuhota heikommat ja alemmat, itseään uhkaavat rodut. Suurten kulttuurien tuhoutumisen syynä on ollut se, että niiden edustajat eivät ole tiedostaneet kansojen historiaa ohjaavia rotulakeja, eivätkä ole siitä syystä kyenneet vastustamaan rotujen sekoittumista, mistä on ollut seurauksena luonnonlain omaisesti hätää, onnettomuuksia ja sairauksia. (mt., 335, 344). Rotu ja rodun säilyttäminen oli Hitlerille tärkein historiallinen kysymys, kansan ja yksilön ominaisuudet määrittää rotu, joka perustuu vereen (mt., 394, Hitler 1941/1926, 24).

Hitlerin mukaan nykyaikainen kulttuuri ja ihmiskunnan parhaimmat saavutukset ovat arjalaisen rodun luomia, mikä oikeuttaa ajatuksen, että arjalaiset ovat perustaneet korkeamman ihmisyyden. He edustavat perustyyppiä, jota kutsutaan ihmiseksi. Arjalaiset ovat ihmiskunnan prometheuksia joiden "...valoisasta otsasta neron jumallallinen kipinä on singonnut kaikkiin aikoihin, sytyttäen aina uudelleen sen tulen, joka on tietona valaissut vaiteliaiden salaisuuksien öitä ja siten sallinut ihmisten kiivetä tietään ylöspäin tämän maailman toisten olentojen valtiaaksi." (mt., 336).

Hitler jakoi ihmiskunnan kulttuurinperustajiin, -kantajiin ja -hävittäjiin, joista ensiksi mainittuun luokkaan kuuluvat vain arjalaiset. Arjalaisiin kansoihin hän luki Euroopan ja Amerikan kansat. Hitlerin ajattelu oli rotukysymyksen osalta jokseenkin selvää ja ristiriidatonta. Hänen käsityksensä oli, että kaikki maailmankulttuurin saavutukset ovat arjalaisten, kulttuuria luovien kansojen tai heimojen aikaansaannosta. Arjalaisten kansojen vaikutus on - Hitlerin mukaan - usein perustunut alempiin rotuihin kuuluvien ihmisten orjuuttamiseen. (mt., 337-342). Koska arjalaiset eivät kuitenkaan aikaisemmin olleet tietoisia rotujen sekoittumisen tuomista vaaroista, he vähitellen luopuivat tiukasta rotuerottelusta, sekaantuivat alempiin rotuihin ja menettivät kulttuuria luovat kykynsä ja alkoivat sekä henkisesti että ruumiillisesti muistuttaa valloittamiaan ja alistamiaan kansoja (mt., 343, vrt. Hitler 1941/1926, 25-26).

Arjalaisen rodun kyvykkyys perustuu Hitlerin mukaan siihen, että arjalaiset ovat ymmärtäneet työn merkityksen kulttuurin luomisessa. Työ on arvokasta silloin, kun siihen ei liity omanvoiton tavoittelua vaan se tehdään pyyteettömästi koko yhteisön hyväksi. Työn teon lisäksi arjalaisille on ominaista uhrimieli, valmius uhrata oma henkensäkin yhteisön olemassaolon puolesta. Itsensä uhraaminen on velvollisuuden täyttämistä, joka tarkoittaa että ihminen ei pidä omaa itseään tärkeänä vaan palvelee yhteisöä (mt., 344-348). Juutalaiset ovat arjalaisten vastakohta. Juutalaisrodun keskeinen ominaisuus on erittäin hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Hitler tunnusti, että juutalaisia pidetään älykkäinä mutta toisin kuin arjalaiset, joiden älykkyys on heidän synnynnäinen rotuominaisuutensa, juutalaisten älykkyys on Hitlerin mukaan kehittynyt aina matkimalla toisten rotujen kehittämiä kulttuureja tai varastamalla vaikutteita toisista kulttuureista. Juutalaiset erottaa arjalaisista se, että heillä ei ole lainkaan uhrautumishalua. Heidän yhteistoimintansa johtuu ainoastaan itsesäilytysvaistosta eikä ihanteellisesta yhteisön hyvän tavoittelusta kuten arjalaisilla. Hitler kirjoitti: "Juutalaiset ovat yksimielisiä ainoastaan milloin siihen pakottaa yhteinen vaara tai milloin yhteinen saalis houkuttelee; jos molemmat syyt lakkaavat olemasta, silloin pääsevät valloilleen mitä törkeimmät itsekkyyden ominaisuudet, ja yksimielinen kansa muuttuu käden käänteessä toisiaan verisessä tappelussa raatelevaksi rottalaumaksi." (mt., 350-352).

Hitler kuvasi arjalaisten viholliset, juutalaiset, pahoiksi, itsekkäiksi ja ahneiksi. Lisäksi juutalaiset olivat hänen mukaansa siivottomia ja törkyisiä, haisivat pahalle, pukeutuivat omituisesti eivätkä peseytyneet. Juutalaiset olivat kykenemättömiä alueellisesti rajattuun valtiolliseen ajatteluun, mikä oli johtanut muiden huonojen rotuominaisuuksien lisäksi siihen, että heiltä puuttui edellytykset oman kulttuurin luomiselle. He olivat aina olleet "...pelkkiä loisia toisten kansojen ruumiissa." (mt., 354). Loisena eläminen oli juutalaisille onnistunut - Hitler väittää - koska he olivat taitavia valehtelemaan ja pettämään muihin kansoihin kuuluvia. Niinpä he olivat onnistuneet pettämään esimerkiksi saksalaisia ja ranskalaisia siten, että nämä olivat vähitellen alkaneet pitämään juutalaisia oman kansansa jäseninä. Hitlerin mukaan juutalaiset olivat ensisijaisesti kansa, he käyttivät kuulumistaan tiettyyn uskontokuntaan hämäyksenä, joka sai muiden kansojen edustajat unohtamaan, että juutalaiset olivat kansa. Juutalaisella uskonnolla ei ole Hitlerin mukaan mitään tekemistä kristillisyyden kanssa, mitä osoittaa se että Jeesus ajoi juutalaiset ulos temppelistä ihmiskunnan vihollisina ja että juutalaiset ristiinnaulitsivat Jeesuksen. Lisäksi Hitler esitti, että juutalaiset opettelevat kunkin asuinmaansa kielen vain jotta voisivat päästä valtaan tuossa maassa. Valtaan päästyä he korvaisivat kaikki kielet jollakin yhteisellä kielellä, esimerkiksi esperantolla, arvelee tuleva Saksan valtakunnankansleri, hallituksen päämies, (mt., 355-357).

Hitler esitti omalaatuisen historiallisen kertomuksen siitä, miten juutalaiset ovat tulleet osaksi germaanisia valtioita ja saaneet käsiinsä huomattavan osan taloudellisesta vallasta. Kertomuksen tarkoituksena oli osoittaa juutalaisten rikollisuus, valheellisuus, paheellisuus ja petollisuus sekä se, että lähes kaikki onnettomuudet, joita germaaniset kansat olivat historiansa kuluessa kohdanneet olivat juutalaisten aikaansaannosta. Viimeisimpänä suurena onnettomuutena hän näki marxilaisuuden sekä poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen. Hitler esitti myös, että juutalaisvainot perustuvat riistettyjen kansanjoukkojen oikeutettuun ja luonnolliseen vihaan verenimijä-hirmuvallan pystyttäneitä juutalaisia kohtaan. Saksassa juutalaisten valta perustui historiallisesti maata hallinneiden ruhtinaiden myötämielisyyteen. 1800-luvun aikana juutalaiset olivat tehneet suurimman petoksensa, he olivat kätkeneet juutalaisuutensa ja omaksuneet Saksan kielen niin hyvin, että olivat voineet väittää olevansa saksalaisia. Kielen osaaminen – "solkkaaminen mitä hirvittävimmällä tavalla" - ei kuitenkaan voi riittää kansaan tai rotuun kuulumiselle vaan rotuun kuuluminen voi perustua vain vereen. (mt., 359-365).

Hitler näki ja esitti juutalaiset yhtenä joukkona, joka ajoi kaikissa toimissaan vain rotunsa ylivaltaa. He käyttivät keinoinaan taloudellista valtaa, asemaansa pankkiireina, teollisuusyrittäjinä, kauppiaina ja pörssiyritysten johtajina. Yhteiskunnallisen vaikutusvallan lisäämiseksi juutalaiset käyttivät myös epävirallisia verkostoja, kuten vapaamuurarijärjestöä ja tiedotusvälineitä, erityisesti lehdistöä. Myös seka-avioliitot juutalaisten naisten ja erityisesti aatelisten saksalaisten välillä olivat osa Hitlerin tuottamaa juutalaisten "salaliittoa". Toinen puoli asiasta oli se, että juutalaisten miesten ei juuri koskaan sallita avioituvan ei-juutalaisten naisten kanssa vaan rotua pidetään puhtaana välttämällä seka-avioliittoja. Yksi osa juutalaisten hyökkäystä arjalaisen rodun puhtautta vastaan on ihmisten yhdenvertaisuuden, rotuun ja ihonväriin katsomatta puolustaminen. (366-368). Myös parlamentaarinen demokratia ajaa juutalaisten etua, sillä se "torjuu luotaan persoonallisuuden - ja asettaa sen tilalle tyhmyyden, kyvyttömyyden ja - eikä suinkaan viimeiselle tilalle - pelkurimaisuuden enemmistön." (mt., 368).

Kun juutalaiset saivat porvariston avulla kansalaisoikeudet he pyrkivät työväestön avulla murskaamaan porvariston vallan ja pystyttämään oman herruutensa. Juutalaiset lyöttäytyivät työläisten ystäviksi ja säälivät heitä heidän huonojen elinolojensa vuoksi. Samalla he kiihdyttivät jokaisen arjalaisen sisäisen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tarpeen vihaksi onnen paremmin suosimia kohtaan. Tätä tarkoitusta palveli juutalaisten luoma marxilainen oppi. Marxilaisuus oli Hitlerin mukaan sekoitus järkeä ja järjettömyyttä, se kielsi persoonallisuuden ja kansallisuuden rodullisen sisällön ja murskasi samalla koko inhimillisen kulttuurin perusteet. Rodun merkityksen kieltäminen avasi tien alempien rotujen vallalle. Marxilaisuuteen perustuvan työväenliikkeen tavoitteena oli näennäisesti puolustaa työväen etuja mutta todellisuudessa sen tarkoitus oli kaikkien ei-juutalaisten kansojen orjuuttaminen ja tuhoaminen. (mt., 371-373).

Työväenliikkeen kaksi osaa tähtäsivät Hitlerin mukaan juutalaisten vallan lisäämiseen. Ammattiyhdistysliikkeen tehtävänä oli hankkia liikkeelle kannattajia. Juutalaiset hankkiutuvat ammattiyhdistysliikkeen johtotehtäviin ja määrittelevät sille ylimitoitettuja tavoitteita, jolloin työläisten ja yrittäjien väliset ristiriidat kärjistyivät ja puhkesi väkivaltaisia yhteenottoja. joiden lopullisena tavoitteena oli kansallisen talouselämän perusteiden tuhoaminen. Poliittinen työväenliike yllytti luomansa sanomalehdistön kautta kansan alimpia kerroksia mitä hurjimpiin tekoihin vedoten ihmisten alhaisimpiin vaistoihin. Jos joku, ja tässä Hitler puhuu ilmeisesti itsestään ja muista juutalaisvastaisista poliitikoista, nousi juutalaisia vastaan häntä vastaan hyökättiin valheiden ja parjausten avulla. (mt., 377-378). Hitler totesi myös, että marxilaisuus on luonnon vastainen oppi, joka asettaa voiman ja lujuuden tilalle lukumäärän ja suuret joukot. Marxilaisuuden voitto merkitsisi luonnonlakien rikkomista, josta seurauksena olisi ihmiskunnan tuhoutuminen (mt., 78).

Hitlerin kertomuksessa esitettyjen juutalaisten tekojen, niin todellisten kuin kuviteltujenkin, tarkoituksena oli osoittaa heidän ylivaltapyrkimyksiään ja pahuuttaan. Juutalaisvaltion perustaminen Palestiinaan, juutalaisten suorittamat raiskaukset, seka-avioliitot, Ranskan armeijaan kuuluneiden "neekeri"sotilaiden osallistuminen ensimmäiseen maailmasotaan, marxilaisuus ja vallankumouksellinen liike, kansainvälinen sodan vastainen pasifistinen liike, rappiotaide ja uskonnon vastaisuus olivat kaikki juutalaisten aikaansaannosta ja osoituksia heidän valtapyrkimyksistään. Juutalaisten pyrkimyksistä ja teoista todisti konkreettisesti myös Venäjän vallankumous ja sen seuraukset, nälänhätä ja muut onnettomuudet. Myös Saksan tappio ensimmäisessä maailmasodassa johtui Hitlerin mielestä juutalaisten aiheuttamasta Saksan kansan rotuominaisuuksien, erityisesti itsesäilytystahdon, heikentymisestä sotaa edeltäneenä aikana. (mt., 379-384).

Juutalaisvastaisuus, joka siis oli Hitlerin kansallissosialistisen ohjelman keskeinen lähtökohta, perustui sosiaalidarwinistiselle rotuteoreettiselle ajattelulle, jota lukuisat tiedemiehet oli kehitelleet 1800.

-luvulla ja 1900-luvun alussa. Marxilaisuus ja työväenliike olivat juutalaisten aikaansaannoksina ensisijaisimmat poliittiset viholliset, joiden jälkeen tulivat porvarillisliberaalit poliitikot ja parlamentaarinen demokratia. Sosialidemokraatit ja kommunistit olivat kansallissosialistien tärkeimmät viholliset, sillä kaikki kolme liikettä kamppailivat samojen ihmisten suosiosta. Hitler selitti kirjassaan selvästi, miten hän aikoi voittaa vastustajansa. Ensiksi oli marxilaisuutta vastaan asetettava toinen, todempi mutta yhtä rajusti ja häikäilemättömästi ajettu oppi, toiseksi oli otettava käyttöön vastustajia kohtaan suunnattu ruumiillinen ja henkinen terrori. (mt., 52-54, ks. myös Hitler 1941b, 104). Hitler suunnitteli suorapuheisesti rakentavansa taistelujärjestön, joka tuhoaisi poliittiset vastustajat repivän ja hajottavan taistelun avulla (mt., 105). Jotta kansa saataisiin vakuuttuneeksi siitä, että kansallissosialistinen aate oli oikea Hitler asetti tavoitteeksi kansan sielun kansainvälisten myrkyttäjien hävittämisen (vrt. Hitler 1945). Myrkyttäjiä olivat niin juutalaiset kuin kommunistit ja sosialidemokraatitkin. (Hitler 1941a, 394). Rotukysymyksen ratkaisemiseksi ja Saksan kansan vapauttamiseksi sen olemukselle vieraista ja vahingollisista vaikutteista ja tavoista Saksa oli vapautettava juutalaisista (mt., 395).

Työläisten suosion saavuttamiseksi Hitler esitti työläiset ja yrittäjät yhden kansan, kansanyhteyden jäseniksi. Työläisillä on hänen mielestään oikeus puolustaa oikeutettuja taloudellisia vaatimuksiaan. Yrittäjät, jotka eivät tätä ymmärrä ja riistävät työläisten selkänahasta miljoonia ovat itsekkäitä heittiöitä eivätkä kansallisia yrittäjiä. Epäkansallisesti ajattelevat ja toimivat yrittäjät aiheuttavat menettelyllään ristiriitoja ja taisteluita, jotka koituvat koko kansan ja valtion vahingoksi. (mt., 396-397).

Natsipuolueen tavoite oli poliittisen vallan valtaamisen, mikä mahdollistaisi natsimielisten uudistusten tekemisen. Vallan valtaamisen jälkeen natsipuolueen tulisi saattaa valtiollisessa elämässä vallalle oma johtajavaltainen järjestelmänsä. Enemmistövallan sijasta tuli puolueessa ja kaikissa valtiollisissa elimissä paikallistasolta keskustasolle vallita yksilöjohtajan valta. Johtajat valittaisiin ylhäältä käsin ja heille annettaisiin toimialueellaan rajoittamattomat valtuudet. Ainoastaan koko puolueen ylin johtaja valittaisiin yhdistyslainsäädännöllisistä syistä - kuten Hitler totesi - jäsenten toimesta ja mikäli ylin johtaja ei hoitaisi tehtäviään hyvin hänet voitaisiin vaatia vastuuseen ja vaihtaa kyvykkäämpään johtajaan. (mt., 401-402). Yksilöjohtajuuden korostaminen liittyi Hitlerin käsitykseen, että kaikki merkittävät teot kaikilla elämänalueilla ovat viime kädessä suurten persoonallisuuksien, nerojen, aikaansaannosta A... synnynnäistä jumalallisesta armosta.@ (mt., 410)

Hitler pohti teoksessaan myös puolueen luonnetta ja rakennetta. Hän piti johtajavaltaisuuden lisäksi välttämättömänä puolueen aatteellisen yhtenäisyyden turvaamista ja hänen itsensä edustaman koulukunnan aatteellista johtajuutta. Kaikissa puolueen laajenemisen vaiheissa oli ehdottomasti turvattava se, että kaikki uudet paikalliset, maakunnalliset ja piirikunnalliset järjestöt tunnustaisivat ehdottomasti keskuksen vallan. (mt., 405). Hitler sovelsijatusta olemassaolon taistelusta myös puolueen rakentamiseen. Hänen mukaansa ei ole mielekästä liittoutua muiden liikkeiden kanssa tai yhdistyä muihin liikkeisiin vaan tuli taistella muita vastaan ja voittaa ne. Osallistuminen parlamentaariseen toimintaan olisi taktista, sillä liikkeen päämääränä oli parlamentaarisen järjestelmän hävittäminen (mt., 402). Kansallissosialistisen liikkeen voittoisan tulevaisuuden ehtona oli sen kannattajien into, kiivaus ja suvaitsemattomuus, suorastaan uskonnollinen kiihkomielisyys toisia poliittisia liikkeitä ja niiden kannattajia kohtaan. Hän väitti, että kristinuskon suuruus johtuu siitä, että sitä on julistettu armottoman, hellittämättömän uskonkiihkoisesti. Liikkeen tuli kasvattaa jäsenensä sisäistämään taistelu osaksi persoonallisuuttaan. Vastustajien, erityisesti juutalaisten, vihaa oli pidettävä osoituksena siitä, että henkilö oli onnistunut taistelussaan.

Taisteluni-teoksen toisessa osassa (Hitler 1941/1926) Hitler lähtee liikkeelle siitä, että aate jonka perusperiaatteita hän esitti teoksen ensimmäisessä osassa ei vielä riitä, vaan aatteen muuttaminen todellisuudeksi vaatii taistelujärjestön ja sotilaallisten voimakeinojen käyttämistä. Hitler esitti myös rotuteoriaan perustuvia valtiollisia ajatuksia, joiden johtolankana on se, että valtio on arvokas vain siinä määrin kuin se palvelee Saksan kansan, valtiasrodun, maailmanhistoriallisen tehtävän toteuttamista. Tämä tehtävä oli ihmiskunnan vahingoittumattomana säilyneiden jaloimpien ainesosien vaaliminen ja edelleen kehittäminen (mt, 29-35). Saksan valtion tehtävä oli yhdistää kaikki saksalaiset, kerätä kansan rodullisesti arvokkaimmat ainekset ja ohjata ne johtavaan asemaan (mt., 35). Hitlerin utopian luomiseksi viholliset oli löytävä, mihin voi viedä vain yksi tie, hyökkäys (mt., 36). Ihmisoikeuksia oli Hitlerin mukaan vain yksi, joka oli samalla velvollisuus, nimittäin pitää veri puhtaana. Avioliitto oli otettava erityisen kontrollin alaiseksi. Tavoitteena oli pyhittää avioliitto, jonka kutsumuksena oli A... tuottaa Jumalan kuvia eikä ihmisen ja apinan sekasikiöitä@. Valtion tuli huolehtia siitä, että vain terveet saavat lapsia. Syfiliksen saastuttamat, keuhkotautiset, perinnöllisesti sairaat, raajarikot ja heikkomieliset olivat ryhmiä, joille ei tulisi sallia lapsien tekoa. Valtion oli huolehdittava siitä, että rotupuhtailla lapsiperheillä olisi taloudelliset mahdollisuudet saada mahdollisimman paljon lapsia ja lisäksi tuli luoda edellytykset rodun kannalta arvokkaimman joukon hedelmällisyyden lisäämiseen. Yksilön mieltymykset tai yleinen mielipide eivät saa estää rotupuhtauden vaalimista käytännössä, eivätkä myöskään muiden maiden tai poroporvarillisesti ajattelevien oman maan kansalaisten mielipiteet tai paheksunta (mt., 40-47).

Monien muiden asioiden ohella Hitler esitti myös kansallissosialistisen (poika)kasvatuksen periaatteet. Johtoajatuksena oli vanha viisaus terveestä sielusta terveessä ruumiissa, siten painotettuna, että kasvatuksessa tuli ensin pitää huoli terveestä ruumiista ja vasta sen jälkeen terveestä sielusta. Terveen sielun kasvatuksessa tärkeintä oli Hitlerin mielestä luonteen kasvatus, poikien ja nuorten miesten tuli kasvaa lujatahtoisiksi, päättäväisiksi ja vastuuntuntoisiksi. Terveen ruumiin ja lujan luonteen jälkeen oli vuorossa tieteellinen ja muu sivistys, sillä "… niukalti sivistynyt, mutta ruumiillisesti terve ihminen, jolla on hyvä, luja luonne, jolla on vastuuntuntoa ja tarmokkuutta, on kansayhteisölle arvokkaampi kuin älykäs heiveröinen raukka." (mt., 48, 58-60). Hitlerin mielestä valtion tulee, jos välttämätöntä, pakottaa pojat koulutukseen, jossa he karaistuisivat tulevaa elämää varten. Tätä varten koululaisilla tulisi olla jokaisena koulupäivänä, ilta- ja aamupäiväisin tunti liikuntaa. Urheilulajeja tulisi harjoittaa monipuolisesti. Erityisesti tulisi pitää huoli nyrkkeilyn harrastamisesta, sillä "...se edistää hyökkäyshenkeä, vaatii salamannopeaa päättäväisyyttä ja kasvattaa ruumiin teräksisen joustavaksi." Lisäksi nyrkkeily kasvattaisi ottamaan vastaan iskuja. (mt., 49-51). Hitlerin mielestä I maailmansodassa hävinneen Saksan nuoriso tarvitsee nostaakseen taas maansa "suggeroivaa tarttuvaa voimaa, joka piilee itseluottamuksessa." Nuoriin saksalaisiin miehiin tuli iskostaa ajatus, että he ovat toisten edellä, että he ovat voittamattomia. Kouluajan jälkeenkin kansallisen valtion tuli huolehtia nuorten ruumiillisesta kasvatuksesta, joka tähtäisi siihen, että kun nuoret miehet astuvat armeijaan he olisivat jo ruumiillisesti valmiita sotilaita. Tyttöjen koulutus olisi pääperiaatteiltaan muuten samanlaista mutta sen tavoite ei olisi sotilas vaan äiti. (mt., 52-56).

Tieteellistä kasvatusta kouluissa tuli vähentää, koska Hitlerin käsityksen mukaan nuorten aivoja ei tulisi rasittaa asioilla, joista 95 prosenttia oli tarpeettomia ja unohtui joka tapauksessa nopeasti. Tällaisina tarpeettomina kouluaineina Hitler mainitsi vieraat kielet, joita tarvitsee vain noin kaksi promillea väestöstä. Historianopetus oli Hitlerin mielestä koulussa keskeisen tärkeää ja siihen oli saatava muutos. Pikkutietojen ja vuosilukujen pänttäämisen sijasta lapsille ja nuorille tulisi antaa edellytykset ymmärtää historian suuria linjoja. Historiaa opiskellaan jotta omaksuttaisiin historiakäsitys, ja jotta ymmärrettäisiin oman kansan tulevaisuuden kannalta keskeiset poliittiset kysymykset. Historiantutkimuksen tehtäväksi Hitler määritteli maailmanhistorian kirjoittamisen rotuajattelun näkökulmasta (mt., 58-65). Antiikin historian pääpiirteiden opetusta Hitler piti tärkeänä koska se edesauttaa ihanteiden omaksumista mutta myös ja erikoisesti, koska kreikkalainen ja roomalainenkin kulttuuri olivat osoituksia arjalaisen rodun saavutuksista. Hitler näki itsensä vuosituhantisen kulttuurin olemassaolon taistelun johtajana (mt., 66). Historian opetuksen uudistamisen, kuten koko kouluopetuksen uudistamisen keskeisenä tavoitteena oli luoda kasvatuksen muoto ja sisältö, jotka johtavat isänmaanrakkauteen, kansallisylpeyteen ja kansalliseen innostukseen (mt., 67-70). "Kansallisen valtion koko sivistys- ja kasvatustoiminnan täytyy huipentua siihen, että se saa rotuvaiston ja rotutunteen sekä vaistomaisesti että järjellä käsitettävästi polttamalla poltetuksi sen haltuun uskotun nuorison sydämiin ja aivoihin." (mt., 71). Jos Hitlerin lausuntoa modifioidaan seuraavasti: "Proletaarisen valtion koko sivistys- ja kasvatustoiminnan täytyy huipentua siihen, että se saa luokkavaiston ja luokkatunteen sekä vaistomaisesti että järjellä käsitettävästi polttamalla poltetuksi sen haltuun uskotun nuorison sydämiin ja aivoihin", päästään lähelle neuvostopedagogiikan tulisieluisten kehittelijöiden 1920- ja 1930-luvuilla esittämiä ajatuksia.

Hitler julisti kirjassaan myös fatalistista uskoa tulossa olevaan suuren taisteluun tai mullistukseen, jonka ratkaisusta riippuisi voittaako arjalainen rotu vai juutalaisuus. Tähän samaan ajatukseen Hitler palasi vielä, kun hän huhtikuun 29 päivänä vuonna 1945 muutamaa tuntia ennen itsemurhaansa saneli poliittiseen testamenttinsa toisen osan viimeiseksi lauseeksi: Vor allem verfplichte ich die Führung der Nation und die Gefolgsaft zur peinlichen Einhaltung der Raasengesetze und zum unbarnherzigen Witerstand gegen die Weltvergifter aller Völker, das internationale Judentum (Ennen kaikkea velvoitan kansakunnan johtoa ja kansaa pitämään rotulait jyrkästi voimassa ja vastustamaan säälimättä kaikkien kansojen maailmanlaajuista myrkyttäjää, kansainvälistä juutalaisuutta, käännös vp.) (ks. von Below, toinen kuvaliite, viimeinen kuva, Shirer 1961b, 557). Vielä ennen kuolemaansa, tappion ollessa täysin selvä, Hitler julisti uskoaan oppiin ja ajatteluun, jonka hän oli omaksunut 1910-luvulla Wienissä, I maailmansodan rintamasotilaana ja sodan jälkeen kasvavan kansallissosialistisen liikkeen jäsenenä ja puhujana. Tämän opin nimissä hän oli luonut järjestelmän, joka oli järjestelmällisesti ja määrätietoisesti tuhonnut aluksi vasemmistolaiset poliittiset vastustajat, kommunistit, sosialidemokraatit ja ammattiyhdistysaktiivit, ja myöhemmin myös porvarilliset demokratiaa puolustaneet natsismin vastustajat, joiden jälkeen tuhoamiskoneisto oli suunnattu mm. vammaisten ja homoseksuaalien kimppuun. Natsivallan ensimmäisistä päivistä lähtien se oli tuhonnut askel askeleelta juutalaisten kansalais- ja ihmisoikeuksia (ks. Klemperer 2001) ja myöhemmin yrittänyt tuhota juutalaiset kansana. Juutalaisten lisäksi mustalaiset ja slaavilaisiin kansoihin kuuluneet, erityisesti puolalaiset ja venäläiset saivat kärsiä Hitlerin rotuaatteen mukaisesti toimineen valtion sorrosta. Nämä tapahtumat olivat rikos ihmiskuntaa kohtaan, mutta kuten Stalinin rikokset, nekään eivät ole seurausta mielisairaudesta tai diktatorisen johtajan sisäisistä impulsseista. Ne olivat ensisijaisesti seurausta siitä, että Hitler uskoi aatteiseen, joka tarjosi hänelle vastauksia kysymyksiin, joita hän olivat asettanut yrittäessään ymmärtää maailmaa. Hitler ja Stalin eivät suinkaan uskoneet aatteisiinsa yksin, eivätkä toteuttaneet yksin valtavia taloudellisia ja intellektuaalisia voimavaroja ja ponnistuksia, sitkeää suunnittelua ja tehokasta organisointia vaatineita rikoksia ihmiskuntaa kohtaan. Stalinilla oli uskollisia apulaisia turvallisuusjoukoissa, sisäasiainministeriössä ja muissa ministeriöissä, salaisessa poliisissa sekä puolueen keskuskomiteassa. Myös Hitlerin valtaan pääsy ja "saavutukset" perustuivat hänen toveriensa Göringin, Himmlerin, Goebbelsin, Rosenbergin, Speerin, Hessin ja Bormannin tarmokkaaseen työhön aatteen toteuttamiseksi. Puolueen ja valtion johdon uskollisuuden ja työn lisäksi tarvittiin Saksassakin kansan tukea Hitlerin aatteelle ja politiikalle.

Hitlerin kaikkea poliittista ajattelua, puolueen toiminnan periaatteista valtiollisen ja kaiken muunkin yhteiskunnallinen toiminnan periaatteisiin asti, ohjasi hänen uskonsa yksilöiden keskeiseen merkitykseen kaikessa inhimillisessä kehityksessä ja toiminnassa. Puolue, kunnat, valtio ja talouselämä tuli järjstää siten, että parhaat kyvyt saisivat johdon ja määräysvallan. Kaikki yhteiskunnallinen elämä tuli hänen mukaansa järjestää Preussin armeijan periaatteen: jokaisella johtajalla oli arvovalta alaspäin ja vastuu ylöspäin. Parlamentaariset, enemmistöpäätöksin toimivat laitokset kunnallisista valtiollisen vallan elimiin tuli korvata neuvottelukunnilla, jotka voisivat toimia kunkin hallinnontason johtajan rinnalla. Lopullinen päätösvalta ja vastuu olisi kuitenkin johtajalla. Näitä neuvottelukuntia tarvittaisiin, jotta voitaisiin löytää parhaat kyvyt johtopaikoille. Tätä ajattelua Hitler toteutti vallan saatuaan. Hän lakkautti parlamentin eli valtiopäivät ja hallituksen demokraattisina eliminä ja lopetti muiden puolueiden toiminnan. Valtiopäivät ja hallituskin jatkoivat olemassaoloaan neuvottelevina, tai ehkä pikemminkin kulissinomaisina eliminä (mt., 89-100). Tältäkin osin Hitlerin luoma järjestelmä muistuttaa melko tavalla stalinismin kauden neuvostojärjestelmää, jossa viime kädessä yksi mies, puolueen pääsihteeri päätti kaikista valtiollisesti vähänkään merkityksellisemmistä asioista.

Kansallissosialismin yleisistä tavoitteista Hitler ei jättänyt myöskään paljoa epäilyksiä. Hänen mukaansa tarkoitus oli päästä Saksan kansan isännäksi ja valtiaaksi, joka määräisi ja järjestäisi uudelleen koko kansan elämän (mt., 250). Tarkoituksena oli "...repiä maahan vanha maailma ja rakentaa sen tilalle uusi..." (mt., 253). Aatteen voitto edellytti Hitlerin mukaan sitä, että propagandan avulla saadaan mahdollisimman monet ihmiset vakuuttumaan siitä, että aate on oikea. Tarkasti valvotun organisoitumisen avulla tuli valikoida taistelujärjestön jäseniksi kykenevimmät ja aktiivisimmat kannattajat. Aatteen kannattajaksi tuli pyrkiä saamaan kaikki ihmiset, vakuuttamalla tai pakottamalla mutta organisaatioon ei tarvitse ottaa enempää jäseniä kuin oli tarpeen "...valtion hermokeskusten miehittämiseen..." (mt., 254-256).

Hitler luonnosteli teoksessaan myös ulkopoliittisen toimintansa pääpiirteet. Ulkopolitiikan yhtenä konkreettisena johtoajatuksena oli i. maailmansodan päätteeksi solmitun Versaillesin (häpeä)rauhan vääryyksien oikaisu. Tavoitteeseen pääsemiseksi lähes koko kansasta tulisi kasvattaa sotilaita, tai ainakin kansa tulisi saattaa tietoiseksi sodankäynnin kannalta välttämättömistä ajattelu- ja toimintatavoista. Eräs I maailmansodan aikainen virhe, jonka Hitler katsoo olleen Saksan häviön taustalla, oli se että kansa ei osannut vaieta vaan auttoi vihollista lörpöttelyllään. Koko kansalle, erityisesti lapsille ja nuorille on teroitettava kolmea ominaisuutta, jotka ovat uskollisuus, uhrautuvaisuus ja vaiteliaisuus. (mt., 56-57). Ulkopolitiikan toinen keskeinen ajatus oli yhdistää kaikki Saksan kansan asuttamat alueet valtakuntaan ja sen jälkeen aseistaa kansakunta ja valloittaa riittävän suuri elintila. Kansallissosialistisen liikkeen tavoite oli poistaa "meidän väkilukumme ja pinta-alamme välinen epäsuhta" sillä "ainoastaan riittävän suuri tila tällä maapallolla turvaa kansalle olemassaolon vapauden." (mt., 285-332). Hitler tiesi, että hänen pyrkimyksensä elintilan hankkimiseen Saksan kansalle kohtasi vastusta naapurivaltioiden ja -kansojen keskuudessa, mutta hän totesi lakonisesti (ellei suorastaan konstruktionistisesti), että "valtioiden rajoja luovat ihmiset ja ihmiset niitä myös muuttavat." (mt., 340). Hitler määräsi Saksan tulevien valloitusten suunnankin selvästi. Saksan tuli suunnata itään. Hänen käsityksensä mukaan Venäjän valtakunnan suuruus oli ollut tulosta germaanien, arjalaisten vaikutuksesta Venäjän johdossa keisarivallan aikana. Keisarivallan kaaduttua juutalaiset saivat Venäjälle hänen mukaansa vallan, mistä syystä ´"idän jättiläisvaltakunta on kypsynyt luhistumaan." (mt., 343). Hitlerin käsitys Neuvostoliiton johtajistakaan ei jätä paljoa arvailulle tilaa. Hän kirjoittaa: "Älköön toki koskaan unohdettako, että nykyiset (1926, vp) Venäjän johtajat ovat veren tahraamia katalia rikollisia, että tässä on kysymyksessä ihmiskunnan kuona-aines, joka järkyttävän murheellisen hetken olosuhteiden sitä suosiessa hyökkäsi suuren valtakunnan kimppuun, surmasi miljoonia sen johtavan älymystön jäseniä hurjan verenhimonsa vallassa hävittäen heidät sukupuuttoon ja on nyt kohta kymmenen vuoden ajan harjoittanut kaikkien aikojen julminta hirmukomentoa." (mt., 350). Hitler päätti kirjansa julistamalla, että kansallissosialismi tulee voittamaan ja pääsemään maailman herraksi, jos ja kun sen perustama valtio vaalii parhaimpia rotuaineksia. (mt., 382)

Hitlerin ideologisesta ajattelusta ja retoriikasta löytyy samoja aineksia kuin länsimaisten suurvaltajohtajien kannanotoista Persianlahden sodasta ja Stalinin puheista ja kirjoituksista (ks. luvut 2 ja 3). Hitler loi kirjallaan ja puheissaan maailman, jossa absoluuttinen paha ruumiillistui juutalaisissa. Juutalaiset olivat veri- ja perivihollisia, aivan kuten kulakit olivat Stalinille tai Saddam Hussein ja Osama bin Laden Bushille. Hitler käytti juutalaisista metaforia, kuten mato, basillinkuljettaja, sanomalehtikyy, rottalauma ja ilveilijä ja katsoi olevansa Herran asialla juutalaisia vastustaessaan. Metaforien avulla hän epäinhimillisti juutalaiset, mikä teki oikeutetuksi ja helpotti juutalaisten tuhoamisen perustelemista saksalaisille, eritoten kun Jumalankin todisteltiin olevan ajatusten ja toiminnan takuumiehenä. Myös poliittisesta toiminnasta Hitler käytti metaforia, aivan kuten Stalinkin. Taistelu arjalaisen rodun vihollisia, juutalaisia, vastaan kuvattiin oikeutetuksi, sillä se oli länsimaisen kulttuurin säilymisen ehto ja erityisesti Saksan kansan suuruuden ja maailmanherruuden ehto. Stalinilla luokkataistelu oli osa predestinoitua tarinaa, joka väistämättä päättyi työväenluokan voittoon. Hitlerillä oli samanlainen tarina, mutta hänen tarinassaan taistelivat luokkien sijasta rodut. Rotujen taistelussa Saksan kansalla oli messiaan rooli. Koska tehtävällä oli maailmanhistorialliset mittasuhteet eivät keinot taistelun voittamiseksikaan voineet olla tavanomaisia.

Hitlerin ja Stalinin retoriikkojen merkittävä ero käy ilmeiseksi kun tarkastellaan, kuka heidän teksteissään puhuu. Stalin käytti useimmissa puheenvuoroissaan puhujaäänenä me-pronominia, mutta Hitlerin puheessa puhuu minä. Tämä ero heijastanee puhujien maailmankatsomusten eroja, sillä vaikka Stalinilla olikin lähes kaikki valta käsissään, eikä hän ollut vallastaan epätietoinen, hän kuitenkin halusi retorisesti korostaa kollektiivia, joka - hänen mukaansa - suunnitteli ja toteutti Neuvostovaltion politiikkaa. Hitler taas oli vakuuttunut omasta neroudestaan ja kutsumuksestaan Saksan kansan johtajaksi, eikä epäröinyt julistaa omaa poikkeuksellisuuttaan puheissaan tai teksteissään. Hitlerin minä-muodon käyttöä selittänee myös se, että Mein Kampf on osittain kirjoitettu omaelämäkerralliseen muotoon, kun taas Stalin pyrki teksteissään välttämään kaikkia viittauksia omaan menneisyyteensä. Julistaessaan kansallissosialistisen puolueen poliittisia tavoitteita Hitlerkin käyttää ilmausta me kansallissosialistit.

Hitlerin politiikka ja suostuttelustrategiat ei voinut kovin suuressa määrin perustua puhujan ja yleisön välisiin esisopimuksiin, joiden puitteissa tietyt lähtökohdat esitettiin annettuina ja epäproblemaattisina. Hitlerin puolue oli vielä 1924-1926 varsin pieni puolue ja sillä oli suuria oikestolaisia ja vasemmistolaisia vastustajia. Mutta Hitlerin kirjan tarkoituksena oli tuottaa uusia sopimuksia, joista tärkeimpiä olivat käsitys rodun keskeisestä merkityksestä historiassa, käsitys rotujen välisestä taistelusta ja sen väistämättömästä päättymisestä arjalaisen rodun voittoon jne. Myöhemmin näitä esisopimuksia vahvistettiin jatkuvasti, päivittäin kansallissosialistisen puolueen lehdistössä, järjestöjen kokouksissa, kouluissa, yliopistoissa ja armeijassa, jota Hitler piti merkittävänä kansalaiskasvatuksen areenana.

Hitlerin kuten Stalininkin teksteistä löytyy yhtymäkohtia kristinuskon hahmoihin ja kertomuksiin. Rotu on historian luoja, kansallissosialistinen puolue ja sen johtaja ovat rodun tulevaisuuden pelastavia messiaita. Hitler katsoi olevansa nero, profeetta, joka kykeni näkemään koko kulttuuria uhkaavan vaaran ja johdattamaan arjalaisen rodun taistelun kautta onnellisempaan tulevaisuuteen, paratiisiin. Paratiisiin ei pääse ilman armotonta taistelua pahaa, juutalaisuutta ja sen luomaa bolsevismia vastaan. Saksan kansan tuli hyväksyä kärsimys ja uhrit hintana pelastuksen, paratiisin eli maailman herruuden saavuttamisesta.

Hitlerin kiinnitti erityistä huomiota aatteen esillepanoon. Kansallissosialismin mis-en-scenesessakin on vaikutteita kristillisestä kuvastosta. Kuten stalinismissa myös natsismissa tuonpuoleisen paratiisin tavoittelu korvautui tämän puoleisen paratiisin lupauksilla. Ortodoksista ristisaatto oli samantapainen kuin kommunistisen puolueen järjestämät vappu- tai vallankumousjuhlakulkueet mutta natsien soihtukulkueet ja erityisesti puoluejuhlilla toteutetut spektaakkelit ylittivät kaiken siihen asti koetun ja nähdyn. Natsit uudistivat poliittista propagandaa ja poliittisen liikkeen esillepanoa. He loivat uudentyyppisiä menetelmiä ja olivat vallankumouksellisia politiikan muodon osalta, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ja ortodoksisen uskonnon mis-en-scènen samankaltaisuus taas edusti jatkuvuutta.

Saksalainen fasismin historian tutkija George Mosse on etsinyt uutta tapaa tutkia ja selittää fasismia. Hän tarkastelee fasismia kulttuurisena liikkeenä, sen omakuvaa ja sitä, miten fasismin kannattajat näkivät liikkeen. Fasismin olemus on ymmärrettävä sisältäpäin, jotta saataisiin selville mihin sen vetovoima ja valtaa ihmisten mielissä perustui. Mossen mukaan: !... fasismi loi poliittisen ympäristön, joka yritti saattaa piiriinsä naiset ja miehet kokonaan, se pyrki ennen kaikkea vaikuttamaan aisteihin ja tunteisiin ja pyrki samalla tekemään abstraktin konkreettiseksi... mis-en-scéne (näytteillepano) oli ratkaisevan tärkeää fasismin itseilmaisulle, ja fasismin visuaalisella ilmenemisellä arkkitehtuurissa, taiteessa ja kaupunkiarkkitehtuurissa oli keskeinen rooli liikkeen poliittisen ajattelun ilmentämisessä." (mt., x-xi, käännös vp). Mosse lähestyy fasismin vetovoimaa kulttuuritutkimuksen perspektiivistä tarkastellen, miten fasistisessa politiikassa pystyttiin ottamaan huomioon ihmisten havainnot yhteiskunnasta ja omista tarpeistaan ja tyydyttämään heidän tarpeitaan. Lähestymistavan kautta on mahdollista havaita, että fasismi perustui nationalismiin, oli sen äärimmäinen muoto. Fasismi tulisikin ymmärtää nationalistisena vallankumouksena, jolla oli ideologiansa ja tavoitteensa. Euroopan nykyisen tilanteen kannalta erityisen tärkeä on Mossen huomio, että vallankumous voi olla oikeistolainen ja että se voi tapahtua nykyaikanakin (mt., xi).

Mossen näkemystä fasismista vallankumouksena Saksassa voi kritisoida, jos Hitlerin ja fasismin valtaan nousua tarkastellaan poliittisena tapahtumana. Vallankumouksen sijasta Hitlerin valtaannousu oli historian tutkimuksen mukaan pikemminkin vallankaappaus. Hitlerin johtama kansallissosialistinen Saksan työväenpuolue (NSDAP, Natzional Sosialistische Deutsche Arbeiterspartei) ei saanut koskaan Saksassa Weimarin tasavallassa enemmistöä vapaissa vaaleissa. Vuoden 1932 huhtikuussa kymmenes pidetyissä presidentinvaaleissa Hitler sai 13,4 miljoonaa ääntä, mikä oli 37 prosenttia kaikista äänistä. Voittaja sotamarsalkka ja istuva presidentti von Hindenburg sai 19,4 miljoonaa ääntä, 53 prosenttia äänistä. Kolmas ehdokas kommunistisen puoleen johtaja Ernst Thälmann sai 3,7 miljoonaa ääntä, joka oli 10 prosenttia kaikista annetuista äänistä. Vuosina 1931-32 Saksan hallituksen käsiin oli joutunut asiakirjoja, jotka osoittivat että kansallisosialistit valmistelivat väkivaltaista vallankaappausta. NSDAP:n katutaistelujoukkoihin (SA, Sturm Abteilung) kuului tuolloin 400 000 miestä. SA oli valmistautunut kaappaamaan vallan välittömästi, jos Hitler olisi valittu presidentiksi. (Shirer 1962, I, 188-189).

Presidentinvaalien jälkeen pidetyissä valtiopäivävaaleissa heinäkuun lopulla vuonna 1932 NSDAP lisäsi äänisaalistaan 13,7 miljoonaan ääneen, mikä oli jälleen noin 37 prosenttia äänistä. Puolue sai ääniosuudellaan 230 valtiopäivien 608 paikasta. Vaaleja varjostivat kansallissosialistien taistelujoukkojen ja vasemmistopuolueiden kannattajien väliset yhteenotot. Vaalien jälkeen Hitler vaati välittömästi nimitystä valtakunnankansleriksi mutta Hindenburg ei hyväksynyt hänen vaatimuksiaan, koska pelkäsi kansallissosialistien käyttävän valtaansa väärin ja tukahduttavan muut mielipiteet (mt., 200). Heinäkuun vaaleilla valitut valtiopäivät hajotettiin syyskuussa ja uusissa vaaleissa, jotka pidettiin marraskuun alussa vuonna 1932 kansallissosialistit menettivät 2 miljoonaa ääntä ja saivat 196 valtiopäiväedustajan paikkaa. Sosialidemokraateilla ja kommunisteilla oli yhteensä 221 paikkaa. Vaikka kansallissosialistit hävisivät vaaleissa Hitlerin asema valtakunnankansleriehdokkaana (pääministeri) vahvistui erilaisten kulissien takaisten juonittelujen ansiosta. Hindenburg ei kuitenkaaan ollut vielä marraskuussakaan valmis nimittämään Hitleriä, koska hän pelkäsi että Hitlerin johtama A...hallitus kehittyy väistämättä yhden puolueen diktatuuriksi.@ (mt., 205). Joulukuussa NSDAP menetti 40 prosenttia äänistään osavaltiovaaleissa, jonka seurauksena puolueen johdolle kävi selväksi, että se ei voi päästä valtaan vaalien kautta (mt., 209).

Syrjäytetyn valtakunnankansleri Franz von Papenin ja Hitlerin salaisissa neuvotteluissa 4. tammikuuta 1933 Hitler edellytti, että hänestä tulee seuraavan hallituksen päämies. Samassa yhteydessä hän esitti ohjelmansa, joka sisälsi kommunistien, sosialidemokraattien ja juutalaisten poistamisen johtavilta paikoilta. (mt., 213). Tammikuun 30 päivänä 1933 Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi hallitukseen, jossa NSDAP oli vähemmistönä. Vain kolme ministeriä yhdestätoista kuului natsipuolueeseen. Von Papenista tuli valtakunnanvarakansleri. (mt., 217-218). Ensimmäisessä hallituksen istunnossa sovittiin, että Saksassa järjestettäisiin uudet vaalit maaliskuussa 1933. Nämä vaalit eivät kuitenkaan olleet enää vapaat, sillä jo helmikuun alussa Hitler kielsi kommunistien kokoukset ja lakkautti puolueen sanomalehdet, sosialidemokraattien kokoukset joko kiellettiin tai SA:n joukot hajoittivat ne.

Preussin pääministeriksi nimitetty natsipuolueen kakkosmies Hermann Göring, joka piti valtaa kahdessa kolmasosassa valtakuntaa. Göring vaihtoi nopeasti osavaltion hallintovirkamiehet kansallissosialisteiksi ja antoi SA:lle poliisivaltuudet. Kansallisosialistisen kaappauksen varmistamiseksi järjestettiin 27 helmikuuta valtiopäivätalon palo, josta syytettiin kommunisteja. 28. helmikuuta Hitler sai Hindenburgin allekirjoittamaan asetuksen, joka kumosi perustuslain ne kohdat, jotka takasivat henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen vapauden. Vielä tämän jälkeenkään natsit eivät saaneet 5. maaliskuuta pidetyissä vaaleissa ehdotonta enemmistöä. Liittoutumalla porvarillisten puolueiden edustajien kanssa ja käyttämällä saamiaan poikkeuksellisia valtaoikeuksia Hitler ja hänen johtamansa NSDAP sai 23. maaliskuuta vuonna1933 haltuunsa ehdottoman yksinvallan Saksassa. Tuolloin säädettiin laki kansan ja valtakunnan hädän poistamisesta, joka otti valtiopäiviltä ja antoi hallitukselle neljäksi vuodeksi oikeuden säätää lakeja ja muuttaa perustuslakeja. Hitlerin valtakunnankansleriksi nimittämisen vuosipäivänä tammikuussa 1934 kaikki muut puolueet paitsi NSDAP oli lakkautettu. (mt., 222-236). Tapahtumien kulku siis osoittaa, että kyseessä oli pikemminkin vallankaappaus kuin vallankumous.

Jos Hitlerin teki vallankaappauksen, miksi Mosse haluaa kutsua tapahtumia vallankumoukseksi ja fasismia vallankumoukselliseksi liikkeeksi? Hänen tarkoituksensa on suunnata huomio aikaisemmin väheksyttyihin tai huomiotta jätettyihin fasismin piirteisiin, kuten juuri nationalismiin. Mosse esittää, että mikäli vallankumous määritellään "utopian valossa tapahtuvaksi voimaan perustuvaksi yhteiskunnan uudelleen järjestelyksi" fasistien valtaannousu oli vallankumous, (mt., xii). Nationalismi muuttuu hänen mukaansa vallankumoukselliseksi fasismiksi, kun kansalliset symbolit, kuten lippu, muistomerkit, kansallislaulu ja kansalliset juhlat sekä myyttinen, sankarillinen menneisyys yhdistyvät liturgiaksi ja kansalaiset muuttuvat katselijoista osallistujiksi, kuten Saksassa tapahtui vuosina 1932-1934.

Mosse nostaa esille sellaisia piirteitä fasismista, joihin ei ole aikaisemmin tutkimuksessa liiemmälti puututtu. Hänen teoriansa näkökulmasta natsismin ja stalinismin välille löytyy monia yhtäläisyyksiä. Natsipuolueen hallitsema yhteiskunta perustui monessa suhteessa samanlaiseen ajatteluun ja menettelytapoihin kuin Stalin ajan Neuvostoliitto, mikä johtui Mossen mukaan siitä, että kummallakin ideologialla oli juuret 1800-luvun ideologioissa, ajatusmuodoissa ja poliittisissa kokemuksissa ja ne taistelivat vallasta samankaltaisten poliittisten vastustajien kanssa. Mossen teorian valossa vertaillaan natsismia ja stalinismia luvussa 6. Mossen teoria tarjoaa eväitä myös Bushin uuskonservatiivisen ideologian ja politiikan tekotavan tulkintaan.